27.8.2004 Hua Hin
Aamulla vaihdoin hotellia 250 Bathin (5 eepoo) paikasta halvempaan 150 Bathin Relax guesthouseen. Sen jalkeen menin Helin ja Henkan siivella viiden tahden Hiltonin uima-altaalle.
Yrityksesta huolimatta en onnistunut olemaan koko paivaa tekematta mitaan. Kun palasin altaalta kotimajatalooni nain poydalla Hua Hin oppaan, jonka kannessa mies holkkaa rannalla. Sain kummallisen inspiraation ja lahdin holkkaamaan rannalle. Puolen tunnin holkan jalkeen olin vakuuttunut, etta jos asuisin jossain autiolla hiekkarannalla niin voisin tosissani kayda juoksemassa vaikka paivittain.
Suihkun ja ruokailun jalkeen minulla oli viela reilu puoli tuntia aikaa ennen sovittua tapaamista. Haahuilin kaupungilla ja paatin menna katsastamaan, mita raataliliikkeet veloittavat mittatilauspuvuista. Taitavan intialais-myyntimiehen puhuttelussa katselu muuttui pian kankaan valinnaksi ja mittojen ottamiseksi. Sen verran kuitenkin pystyin toppuuttelemaan, etten ottanut extrahousuja, enka toista kauluspaitaa, vaikka pakettihinta olisikin houkutellut. Vain villakangaspuku ja valkoinen kauluspaita hintaan 90 euroa plus solmio kaupanpaalle. Mitat otettiin heti, huomenna olisi ensimmainen sovitus ja sunnuntaina saisin hakea valmiin puvun.
Aamulla se katu, jonka varrella pieni Relax majataloni sijaitsee naytti varsin rauhalliselta, mutta illantullen se oli muuttunut varsinaiseksi ilokaduksi. Se on vain niin kovin perverssin nakoista, kun vanhat valkonaama-aijat kulkevat avoimesti nuorten Thai-tyttojen kanssa. Laosissa Alain oli kertonut kuinka parittajat kayvat ostosretkilla superkoyhissa maaseutukylissa, joista tytot sitten tuodaan Bankokiin ja kenties myos tanne Hua Hiniin.
Pidin katseen kadussa ja tukin korvani peraan huutelevilta tytoilta. Majataloa pitava perhe oli jo ilmeisesti mennyt nukkumaan. Pimputin ovikelloa moneen kertaan, mutta vain yksi monista perheen koirista reagoi kutsuuni heiluttamalla hantaansa. Kun kymmenen minuutin seisoskelun jalkeen totesin, ettei ovi ollutkaan lukittu tunsin itseni taas vaihteeksi varsin tyhmaksi.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 31, 2004 klo: 9:22 ap.
26.8.2004 Bankok
Kun ison kaupungin asukas sanoo, etta joku paikka on kaukana, niin silloin paree uskoa, etta sinne on aika halvatun pitka matka! Soitin asemalta Mongoliassa tapaamani thaimaalaisen Natin kaverille Linkille. Han sanoi, etta voin vieda tavarani hanen luokseen ja yopyakin halutessani. Han antoi bussin numeron ja pysakin nimen, missa minun pitaisi jaada pois ja varoitti, etta matka on pitka.Turisti-infon mies kirjoitti pysakin nimen "Sapanmai" thai-aakkosilla vahvisti, etta se on todellakin kaukana. Ajattelin mielessani, etta joudun varmaan istumaan ainakin tunnin ruuhkabussissa.
Naytin bussin numero 34 kuljettajalle thain kielista lappusta ja pyysin hanta kertomaan minulle sitten, kun minun pitaa jaada pois. Bankok on iso kaoottinen ja saastunut kaupunki, mutta se ei ainakaan ensinakemalta savayttanyt minua samalla tavalla, kuin isot kaupungit yleensa. Liikenne on todella pahanlaatuinen syopa, joka kurittaa kaupunkia. Autot liikkuvat vain nykayksittain, mutta savuttavat jatkuvasti. Liikennepoliisit nayttavat terroristi-alieneilta koko kasvot peittavine saastemaskeineen ja vain extreme-duudson edes kuvittelisi liikkuvansa taalla polkupyoralla.
Istuttuani puolitoista tuntia bussissa aloin pikkuhiljaa huolestua, etta olikohan kuski ymmartanyt minua oikein ja naytin hanelle uudelleen lappusta. Han vain viittoili eteenpain, joten istuuduin takaisin paikalleni odottamaan. Kahden tunnin kohdalla kuljettaja sitten sanoi vihdoin, etta tama olisi minun pysakkini. Soitin uudelleen Linkille ja han lupasi tulla hakemaan minut pysakilta. Link on rastatukkainen thaimaalaistytto, joka opiskelee tietojenkasittelya, tavallaan melko yllattava kombinaatio. Hanen opiskelijakampallaan paasin vihdoin eroon rinkastani ja sain nauttia suihkusta. Kun aloin suunnitella matkani jatkamista, niin suuren kaupungin ongelmat tulivat uudelleen vastaan. Viimeinen bussi Hua Hinin rantalomakohteeseen, jossa ystavani Heli sattumoisin on viela muutaman paivan ajan olisi lahtenyt reilun kahden tunnin kuluttua, mutta tassa ruuhkassa Linkin kampalta bussiasemalle olisi mennyt ainakin kolme tuntia.
Junia onneksi kulkee viela myohemminkin. Link lahti seurakseni asemalle, koska hanella on illalla japanin tunti samalla suunnalla. Talla kertaa matkaan meni jos mahdollista niin viela kauemmin, kuin aamulla, vaikka otimme alkumatkasta ruuhkassa nopeammat moottoripyorataksit. Ostin lipun kolmannen luokan vaunuun, jossa sitten istuin heti munkeille ja invalideille varattujen penkkirivien takana.
Saapuminen Hua Hiniin oli siirtyminen reppumatkalaisten valtakunnasta pakettimatkalaisten maahan. Aurinkomatkojen toimisto tervehti iloisesti ohikulkijoita skandinaavikadulla, jossa ravintoloiden ruokalistat loytyvat niin suomeksi ruotsiksi, kuin englanniksikin. Toista se oli kiinassa yrittaa arvailla pelkan hinnan ja kiinalaisten piktogrammien perusteella, etta mitahan soisi. Jotenkin shokeeraavaa, mutta ihan hupaisaa kuulla taas pitkasta aikaa suomea. Heli ja Henkka olivat numerot 6 ja 7 tapaamistani suomalaisista viimeisen kolmen ja puolen kuukauden aikana ja nyt yht'akkia ravintoloitsijat suosittelevat kinttu-pipsaa sujuvalla somella.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:22 ap.
25.8.2004 Kohti etelaa II
Yksi paiva lepoa ja kaksi matkantekoa. Tasta rytmista on pidettava kiinni, jos meinaan ehtia pitaa edes muutaman paivan rantalomaa ennen kotiinpaluuta.
Vaikka kello on vasta vartin vaille kuusi aamulla Alain nousee ylos, kertaa suullisestiu kirjallisesti antamansa ohjeet ja saattaa minut hostellin portille. Sanoisin, etta aimoannos isallista huolenpitoa vastineeksi poikamaisesta sankarinpalvonnasta.
Otan tuk-tukin bussiasemalle ja olen sen verran ajoissa, etta ehdin syoda yhden kolonialismin jaanteen eli ranskalaisen baguetten aamiaiseksi ennen kymmenen tunnin bussimatkaa. Alkumatkan huikaisevat maisemat saivat taas tasamaan kansalaisen haukkomaan henkeaan. Aamusumu oli keraantynyt pilviksi alas laaksoihin, joidenka ylapuolella bussi kurvaili. Vihdoinkin sain sain nahda sen pilvimeren, jota Emei-sanin liian kirkas saa ei tarjonnut. Loppumatka oli huomattavasti paljon tylsempi. Lukuunottamatta lounastauolla tapaamaani hakitettya muurahaiskarhua en nahnyt mitaan mielenkiintoista.
Vientianesta jatkoimme yhden irlantilaisen ja yhden englantilaisen hepun kanssa tuk-tukilla (tuk-tuk = kolmipyoramopotaksi) Mekong joen eli rajan ylittavalle ystavyyden sillalle. Thaimaan puolella ehdin hyvin Bankokiin menevaan yojunaan, vaikka se lahtikin perati puolitoista tuntia aiemmin, mita arvon ranskalainen hammaskirurgi oli ohjeisiinsa kirjoittanut. Lippua ostaessa unohdin, etta olen lahestulkoon allerginen ilmastoinnilli ja maksoin lisahintaa siita hyvasta, etta saan palella ja sairastua yon aikana. Kiinalaisjuniin verrattuna thaimaalainen on sieluton ja kolkko, mutta siisti.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 8:52 ap.
24.8.2004 Luang Prabang
Yo oli erinomaisesti nukuttu hinta-laatusuhteeltaan tahan mennessa matkan parhaassa hostellissa. Etenkin puhtauskasitys nayttaa olevan taalla toista luokkaa, kuin lattialle syljeskelevilla kiinalaisilla. Jopa kengat on jatettava hostellissa eteiseen, ihan tulee kotisuomen tavat mieleen.
Aamuteen aaressa utelen maailmaa matkanneelta Alainilta, mita kielia han puhuu. Ranskaa, saksaa, englantia, hepreaa... puhe kaantyy juutalaisuuteen, Israeliin ja Ariel Sharonin taannoiseen lausuntoon ranskan juutalaisten tilanteesta. Saan kaikkiin edella mainittuihin teemoihin kattavan omakohtaisilla kokemuksilla hoystetyn tosin jokseenkin puolueellisen selvityksen. Kiinnostavuudessa Alain kylla pesee kaikki semihurjia matkoja tehneet keltanokkareppumatkailijat. Kuuntelen hanta lumoutuneena, kuin sankarinpalvontaan taipuvainen pikkupoika konsanaan.
Teetuokion jalkeen vuokrasin pyoran, joka onkin ihan luksusmenopeli niihin kuppaisiin kiinakonkeleihin verrattuna, joilla olen tahanmennessa suhaillut. Eika edes panttia tarvinnut jattaa vuokraamoon.
Luang Prabang on pieni kahden joen yhtymakohtaan rakennettu kaupunki, joka on kokonaisuutena luokiteltu UNESCO:n maailmanperintokohteeksi. Suuren osan rakennuskannasta muodostavat toinen toistaan upeammat kullatut Buddhalais-temppelit ja loput taloista ovat kolonialaistyyliin rakennettuja pikkuhuviloita, jotka luovat kaupunkiin Etela-Eurooppalaista tunnelmaa.
Turismi on selvasti paikan paaelinkeino, mutta jotenkin sekin on hoidettu elegantimmin, kuin monissa Kiinan kaupungeissa. Suurin ero liennee siina, etta taalla kukaan ei vakisin tuputa mitaan tuotetta tai palvelua. Jatkuvan "Hello!" huutelun sijaan saattaa vain satunnaiseti kuulla hillityn "Mosjoon". Kaikki palvelut on kuitenkin kunnossa ja etenkin sensuroidun kiinalaisen etananetin jalkeen oli kerrassaan nautinnollista (Mitahan helvetin matkaoppaan mainostekstia olen oikein kirjoittamassa?) lukea posteja nopeassa ja siistissa "ilman kenkia" nettikahvilassa.
Rennon paivan paatteeksi palaan hostellille, josta loydan Alainin jattaman kirjeen; tarkat ohjeet siita, miten paasen katevimmin Bankokiin. Kirjeessaan han toivottaa hyvaa matkaa silta varalta, jos emme enaa tapaa. Han on tapaamassa ranskalaista ystavaansa ja jaa mahdollisesti hanen luokseen yoksi.
Kayn viela kaupunkikierroksella myymassa kiinan opaskirjani, hankkimassa bussilipun Vientianeen huomisaamuksi ja ostamassa vahan taytetta rinkkaani: riisipaperilamppu ja t-paita. Juuri kun olen saanut jalleen kerran ahdettua liikkuvan omaisuuteni rinkkaan saapuu ranskalainen hammaskirurgi takaisin hostellille.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 8:36 ap.
23.8.2004 Laos
Laos on ehdottomasti suurin timantti taydellisen matkaorganisaationi kruunussa. Ainoa informaatio, mita minulla on koko maasta on hataseen japanilaisen japanilaisesta opaskirjasta kopioitu Pohjois-Laosin kartta. Niin ja tietysti eilen opin, etta rahayksikko on Kip ja niita kippeja on monta.
Jos kiinan puolella hammastytti rajakylan suuri rakennustyomaa, niin Laosin puolella hammastyttaa koko rajakylan olemattomuus. Vastassa oli mutainen ja kuoppainen tie, pari lautakojua, alastomia lapsia, kanoja puhveleita (tms. isoja otuksia) seka ymparoiva trooppinen vuoristomaisema.
Hyppasimme japsin kanssa yhden kuorma-autobussin lavalle odottelemaan, etta se saisi riittavasti matkustajia ja lahtisi kohti lahinta suurempaa taajamaa. Odottelimme ja aina valilla seuraamme liittyi uusi matkustaja tavaroineen. Paikalle tuli myos vanhempi eurooppalainen mies, joka yritti odotellessa liftata jokaiseen ohikulkevaan ajoneuvoon, mutta tuloksetta. Liftailun ohessa mies tuli juttelemaan. Han on Strasbourgilainen hammaslaakari, joka on viettanyt viimeiset viisi kesaa Laosissa. Mies antoi myos ensimmaisen opetuksen Laosista: laosilaisilla on aikaa odotella. Sanonnan mukaan thaimaalaiset kylvavat riisin, vietnamilaiset niittavat sen, mutta laosilaiset vain katselevat ja odottelevat sen kasvamista.
Lopulta kun pikkukuormurimme lava oli taynna kuski oli tyytyvainen ja lahdimme matkaan. Koska ranskalainen ei edelleenkaan ollut saanut kyytia tuli hankin mukaamme. Toki poimimme myos matkalta kaikki halukkaat lavalle. Bussikuormuri huristeli mutkittelevaa vuoristotieta pienten bambukylien lapi vaistellen tiella kirmaavia porsaita ja vastaantulevia heimonaisia. Kiinaan verrattuna Laos on todella alikehittynyt, mutta samalla luonto on koskemattomampi ja kauniimpi.
Yllattaen ranskalaismies pysayttaa kuormurin, seka vastaantulevan oikean linja-auton. Linjuri on menossa kohti etelaa risteysasemalle, josta olisi mahdollista saada toinen bussi viela tanaan suoraan Luang Prabangiin, joka on kuulemma nakemisen arvoinen entinen paakaupunki. Paatan lennosta vaihtaa matkasuunnitelmaani ja seurata ranskalaista.
Isossa bussissa meille tarjotaan jakkarat, joilla voimme istua keskikaytavalla, koska bussi on enemman, kuin viimeista paikkaa myoten taynna. Matka etenee mahtavien maisemien lapi ja vaikka mukavuus on tasta kaukana, niin silti olen tyytyvainen, etta valitsin maitse matkustamisen sen sijaan, etta olisin lentanyt Kunmingista suoraan Bankokiin.
Risteysasemalla, jonka nimea en enaa kykene muistamaan vaihdoimme minibussiin, joka menee Luang Prabangiin. Kahdensadan kilometrin matkaan kului viisi tuntia. Tassa ajassa ehdin kuulla Alainilta (se ranskalainen hammaskirurgi) monen monta kiintoisaa tarinaa hanen matkoiltaan ja tietomaarani Laosista myoskin moninkertaistui.
Naita viidakon peittamia vuoria katsellessa voi hyvin kuvitella kuinka orpo olo on jenkkisotilailla voinut olla Vietnamin sodassa. Se mika on lapitunkematonta valkonaamalle on koti takalaisille heimolaisille. Ihmiset ovat taalla jo huomattavan erinakoisia, kuin kiinalaiset. Siirtomaa-aikaan ranska kutsui aluetta Indokiinaksi ja ihmiset todella nayttavat olevan jotain intialaisten ja kiinalaisten valilta. Naiset pukeutuvat elegantisti saria muistuttavaan hameeseen ja ovat tottakai kauniita (olen tainnut sanoa samaa jo ainakin mongolialaisista ja kiinalaisista naisista). Toinen ihmisiin liittyva huomioni on, etta paikka vilisee lapsia. Kolmas jarkyttavan kiehtova seikka liittyen ihmisiin ja elaimiin on, etta ihmiset syovat taalla aivan kaikkia muita luomakunnan elioita. Pysahdyimme kahdesti ruokaostoksille. Ensimmaisella kerralla etupenkin nainen osti lankaan pujotettuja elavia jattilaisheinasirkkoja. Toisella kerralla kojun valikoimasta loytyi orava turkkeineen, rastas hoyhenineen, seka nyljetty ja savustettu rotta.
Heti ensiaistimalta Luang Prabang vaikuttaa mukavalta paikalta ja tein paatokseni katkaista matkanteko yhdeksi paivaksi taalla. Muutenkin yhteensa viisitoista tuntia vuoristoteita kahden paivan aikana on ottanut veronsa.
Lähettänyt Antti Poikola : torstaina, elokuuta 26, 2004 klo: 5:02 ap.
22.8.2004 Kohti etelaa
Kamat kasaan jalleen kerran ja kyytia etsimaan. Mitaan varsinaista bussiasemaa ei tassa kylassa ole, mutta muutaman kyselyn jalkeen minulle osoitettiin paikka tien pientareelta, jossa minun tuli odottaa. Aikani istuttua bussi tuli. Tein pikaisen vertailun ja totesin linjurin ikkunassa olevien kiinamerkkien muistuttavan riittavissa maarin ja opaskirjastani loytyvien "Menglaa" tarkoittavia merkkeja.
Tuhannen mutkan jalkeen, kun olimme ylittaneet vuoria ja lavistaneet viidakkoa saavuimme Menglaan. Alkuperainen suunnitelmani oli yopya taalla, mutta syotyani tunsin itseni riittavan voimakkaaksi jatkamaan matkaa ja paatin pyrkia Laosin puolelle jo tanaan. Rahanvaihto pankissa ei onnistunut, mutta vimmatun piirtelyn ja sanakirjan selailun jalkeen ymmarsin, etta rajalla olisi viela mahdollisuus vaihtaa lao-rahaa. Koko puolentoista tunnin ajan, jotka vietinb Menglassa oli yksi polkupyoraileva perskarpanen kimpussani. Han olisi tarjonnut niin rahanvaihtoa, hotellia, ruokapaikkaa, kyytia, kuin kiinankielen opetustakin. Vihdoin loysin tarvitsemani, eli "bad mandarin" osion sanakirjastani.
Samassa bussissa matkalla raja-asemalle oli myos yksi japanilainen turisti. Mo Han (suomeksi raja-asema) kyla on yksi valtaisa rakennustyomaa keskella trooppista periferiaa. Heti bussista astuttuamme hyokkasi kimppuumme lauma keskenaan kilpailevia mustan porssin rahanvaihtajia. Tingin kurssiksi 1300 Kipia yhdella Yuanilla ja vaihdoin kaikki jaljella olevat 290 kiinanrahaani. Rahanvaihtaja kaiveli tovin laukkuaan ja lykkasi minulle noin kymmenen sentin pinon seteleita. Tietoisena toedennakoisesti meneillaan olevasta linssinviilauksesta otin setelit kauniiseen kateeni ja aloin laskea. Ensimmaisella kerralla summasta puuttui vain vahan vajaa puolet. Sain toisen paksun nivaskan rahaa, jonka jalleen vajaus oli enaa reilut parikymmenta tuhatta. Kun lopulta sain haluamani 377 tuhatta kipia tuhannen ja kahdentuhannen seteleina oli koko toimitukseen kulunut lahemmas kolme varttia.
Rajaviranomaiset sitten puolestaan ilmoittivat ykskantaan, etteivat voi paastaa meita enaa tanaan rajalle, koska Laosin puolen raja-asema on jo suljettu. Onneksi japsi oli jattanyt muutaman Yuanin taskunpohjalle, etta saimme sentaan katon paamme paalle viimeiseksi yoksi Kiinassa. Omat kolikkoni riittivat hadintuskin yhteen annokseen paistettua tomaattia kananmunan kera. Tomaattiannosta nautiskellessani jututin australialaista tyttoa, joka oli paattanyt pyorailla Pekingista Melbourneen.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 24, 2004 klo: 3:15 ip.
21.8.2004 Ganlanba
Nyt olen saapunut syvaan etelaan maaseudulle, jossa tutut ruukkukasvit rehottavat villina ja kanat tepastelevat vapaina. Paikan nimi on Ganlanba, tosin aamulla tanne saapuessani en voinut olla sataprosenttisen varma siita, missa kaupungissa olen.
Ensin yritin itsepaisesti loytaa opaskirjassa mainittua hotellia, mutta kierrettyani tayden kunniakierroksen rinkka selassa kylan keskustan ympari luovutin ja antauduin kolmipyoramopokuskin vietavaksi. Ukkeli vei minut hotelliin, jonka olin ohittanut vain noin viisi minuuttia aiemmin. Ainoa nakyva merkki hotellista on kiinankielinen kyltti, joka minun mandariinintaidoillani luettuna voisi olla yhtahyvin kenkakaupan tai kalasavustamon mainos. Joku muukin turisti oli kuitenkin loytanyt samaisen paikan, silla edellinen merkinta sisaankirjautumiskirjassa oli parin paivan takaa australialaiselta tytolta.
Taalla etelassa vaesto on vahemman kiinalaista ja eri etniset vahemmistot ovat enemmistona. Vuokrasin pyoran, jolla sitten lahdin tutustumaan lahiston maaseutuun ja Dai-kansan kyliin.
Parinkymmenen kilometrin lenkki oli aivan mahtava. Jotenkin koko seutu huokuu sellaista autenttisuutta, jota en viela muualla pain kiinaa ole nahnyt. Jo ihmisten uteliaisuus todistaa, etta turisti ei ole viela kovin yleinen naky naillamain. (Nainollen minulla on kyseenalainen kunnia olla niiden syopalaisten etujoukoissa, jotka lopulta tamankin autenttisuuden tuhoavat) Yksi mieleenpainuva naky oli, kun kaksi nuorta munkkia huristelivat pratkalla kaavut hulmuten ohi.
Parikymmenta kilsaa kunnon rautarunkoisella munamankelilla oli riittavasti, etta pienet paivaunet maistuivat. Se oli myos riittavasti, etta ehdin karventaa niskani auringossa. Nokosten jalkeen tein seuraavan ekskursioni, talla kertaa Mekong-joen toiselle puolelle. Tormasin kulkueeseen, jonka edella vanhemmat miehet tanssivat jotain epamaaraisesti capoeiraamuistuttavaa taistelutanssia. Kulkueen nayttava keskipiste oli kolmipyoraisen polkupyoran lavalle rakennettu elefanttihahmo, jonka perassa tulivat juhlapukuihin sonnustautunut naisvaki. Lisaksi kulkueessa joku kannatteli koristesalkoa, johon oli ripustettu seteleita. Tama olisi voinut muuten olla vaikka haa- tai hautajaiskulkue, mutta missaan ei nakynyt sen enempaa morsiusparia, kuin ruumistakaan. Sinansa tama parinkymmenen hengel rituaali ei ollut niin nayttava, mita voisi kuvitella loytyvan vaikkapa Rion samba-karnevaaleilta, mutta se tosiseikka, etta tama kulkue jarjestettiin taalla perhepiirissa jonkun asian kunniaksi riippumatta siita, onko kukaan katsomassa vai ei teki siita nakemisen arvoisen.
Palasin auringonlaskun aikaan lautalla takaisin vuolaana virtaavan Mekong-joen yli. Samalla lautalla tuli myos nelihenkinen perhe yhden moottoripyoran kyydissa. Paivan aikana olen nahnyt niin monta pienta ja ihmeellista asiaa, etta mieleni tekisi hyrailla erasta tunnettua lastenlaulua. Pimean laskeuduttua kavelin viela hotellini liepeilla ja kuulin yhdesta baarista aanekkaita kannustushuutoja. Ajattelin, etta porukka on varmaankin huutamasa Kiinalle jalleen uutta olympiamitalia ja menin uteliaana katsomaan, etta missa lajissa. Sisalla minua odotti viela paivan viimeinen ihmeellinen kokemus, silla laji oli kukkotappelu. Olisin voinut kernaasti lyoda vetoa yhden porhistelevan kukkoilevan kukon puolesta, mutta vedonlyontisysteemi vaikutti hieman liian haastavalta vasta-alkajalle.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:47 ip.
20.8.2004 Vimma ja Peikko
Eras Pablo osuvasti kommentoi, etta kun joku matkustaa vaikkapa Ranskaan tai Yhdysvaltoihin ja hanelta kysytaan sen jalkeen, millaista oli, kertovat he yleensa kauniista paikoista ja kiinnostavista kulttuurinahtavyyksista. Kun aasianmatkalaiselle esitetaan sama kysymys on vastaus jotain tyyliin: "Aivan mahtava paikka, kaikki on siella niin halpaa!".
Tanaan, kun olin yksin liikkeella ja sain vapaasti kuhnailla kaupoissa sain ensimmaista kertaa kunnon ostosvimman. Lopputulos oli katastrofaalinen ja nyt minulla on 22 CD-levya, CD-soitin ja 8 DVD-elokuvaa enemman kannettavanani. Kaikkiaan ostokset maksoivat vain vahan enemman kuin se pirun viisumi, jonka kavin hakemassa.
Stressipeikko paasi nostamaan rumaa paataan, kun tajusin, etta matkustan talla hetkella mahdollisesti ilman vakuutusta. Matkavakuutuksen pidentamiseksi Pohjola vaatii allekirjoitetun terveysselvityksen. Normaalioloissa moisen paperin toimittaminen ei olisi temppu eika mikaan, mutta taalla jouduin kiertamaan arviolta noin viisi nettikahvilaa ennenkuin sain edes koko koko pdf-lomakkeen auki (tassa viidennessakin paikassa piti ensin asentaa Acrobat Reader koneeseen). Sen jalkeen tuhlasin 50 Yuania puhelinkorttiin, jolla voi soittaa mihintahansa muuhun sivistyneen maailman maahan, paitsi suomeen. Lopulta sain ilman puhelinkorttia kahden CD:n minuuttihinnalla yhteyden aitiini, joka puolestaan ystavallisesti hankki minulle oikean faxinumeron. Taparasti ennen bussin lahtoa ehdin faksata terveysselvityksen Pohjolaan. Vakuutusasiaa juostessa meni paiva niin haipakkaan, etten ehtinyt nauttimaan saunasta ja hieronnasta ennen lahtoani niinkuin olin suunnitellut.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:36 ip.
19.8.2004 Kunming
AAmulla, kun herasin niin Zania ja hanen aitinsa olivat jo pakanneet tavaransa ja odottivat omaa pysakkiaan. Tytto oli kuitenkin innokas jatkamaan englanninharjoituksia ja ensimmaiset sanat, jotka aamu-unisiin korviini kantautuivat olivat "Good morning teacher", voisiko paiva enaa lystikkaammin alkaa. Lahjoitin tytolle viimeisen suomi-pinssini.
Kunmingin asemalla tiemme Patrickin kanssa erosivat. Han halusi menna pieneen Dali nimiseen kaupunkiin lannempana ja mina jaan tanne hoitamaan Laoksen viisumia ja jatkan sen saatuani etelaan. Ero ei ollut haikea, vaan pikemminkin helpottunut varmaankin molemminpuolin. Patrick on oikein mukava kaveri, mutten tunne hanta kuitenkaan kovin hyvin ja mieluummin matkustan yksin. Yksin osaan olla iloinen uusista kokemuksista silloinkin, kun kaikki menee pain persetta. Kaytannossa tietysti yksin reissaaminen on hitusen hankalampaa, kun ei ole ketaan vahtimassa tavaroita silloin, kun pitaa juosta ripulipaskalle, eika ketaan jakamassa taksimaksuja. Kiitokset Patrickille tahanastisesta seurasta, emmekohan me molemmat parjaile tahoillamme.
Kun ei ollut ketaan jakamassa taksikuluja menin hotellille bussilla, ja menin pummilla, kun en tiennyt, minne olisi pitanyt maksaa. Pekingissa busseissa oli valilla kaksikin rahastajaa, mutta taalla ei nakynyt yhtaan. Hostelling Internationalin paikaksi Kunming Yout Hostel oli pettymys. Arvioni saattaa tosin olla tunnesavyttynyt, koska nain vastaanottovirkailijan lyovan hostellissa asustavaa kissaparkaa.
Vuokreasin taas pyoran ja lahdin kiertelemaan kaupungille. Koska kaupunki on yli kaksituhatta metria merenpinnastaon ilmasto taalla mukavasti vahemman helteinen. Tama taitaa olla myoskin ensimmainen kaupunki sitten Irkutskin, jossa ei leiju silminhavaittavaa saastesumua.
Laosin konsulaatti loytyi kadulta, jonka molemminpuolin on pelkastaan urheiluliikkeita. Aiemmin en olekkaan tainnut tormata Stockmannin kokoisen tavarataloon, joka myy ainoastaan urheiluvalineita. Konsulaatissa pirulaiset veloittivat 450 Yuania kahden viikon viisumista pikatoimituksella, tata menoa tulisi halvemmaksi lentaa suoraan Bankokiin.
Illalla menin baariin seuraamaan sulkapallon sekanelinpelien olympiafinaalia Kiina-Iso-Britannia. Luonnollisesti olin kiinan puolella ja luonnollisesti Kiina myoskin voitti jo neljannentoista kultamitalinsa naissa kisoissa. Takaisinpaasy hostellille olikin sitten vahan mutkikkaampaa, kun se kissanhakkaaja ei vaivautunut kertomaan, etta hostellissa on kotiintuloaika, jonka jalkeen ovet suljetaan. Aikani huhuiltua paasin viereisen hotellin kautta sisaan.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 1:52 ip.
18.8.2004 What's you lame
Tanaan liikalihavuudesta karsiva rinkkani koki luonnollisen laihtumisen, kun unohdin puolet vaatteistani hostellin pyykkinarulle. Huomasin asian taksissa matkalla juna-asemalle. Taallapain maailmaa vaatteet ovat kuitenkin sen verran halpoja, etten viitsinyt riskeerata junaan ehtimista muutaman resun takia. Tappioksi kirjattakoon kaksi T-paitaa, shortsit, kahdet kalsarit, viisi paria sukkia, seka pyyhe.
Tama on ensimmainen junamatkani kiinassa 'hard sleeper' osastossa. Vaunu on samantapainen avo-nukkumavaunu, jossa matkustin Moskovasta Irkutskiin, mutta fiksummin suunniteltu. Sankyja on kolme paallekkain, joten paatysankyja ei tarvita, mika antaa tilaa tehda sangyista riittavan pitkat ja kaytavasta riittavan levean.
Kun kirjoittelen paivakirjaani ilmestyy sankyni (keskipeti) laidalle pienen kiinalaistyton paa. Han kurkkii uteliaana tekemisiani ja palpattelee tiesmita Kiinaksi. Aivan ihastuttava lapsi, vinot silmat rapsyen han kertoilee minulle tarinoita ainakin varttitunnin verran ja minua alkaa tosissaan harmittaa, etten ymmarra sanaakaan. Tuokion verran pelkastaan kuunneltuani aloin juttelemaan tytolle suomeksi ja keskustelu sai merkittavasti uutta syvyytta. Aiti opettaa tyttarelleen muutamia englanninkielisia lausahduksia, kuten: "What's you lame?" ja "How do you do?", joita pikkutytto sitten toistaa minulle ja kommunikaatio senkun paranee entisestaan. Saan selvitettya mm. etta tyton nimi on Zania ja han on joko seitseman- tai kahdeksanvuotias.
Ilman ennakkovaroitusta koko vaunusta sammutetaan valot, joten on pakko menna nukkumaan, vaikka olisin viela mielellani lukenut tai opiskellut kiinamerkkeja. Pakko vain aina valittaa; istumapaikoilla ei voinut nukkua ja nyt nukkumapaikoilla wi voi olla valveilla.
Lähettänyt Antti Poikola : lauantaina, elokuuta 21, 2004 klo: 4:32 ip.
17.8.2004 Auringonnousu
Kymmenta vaille viisi aamulla kannykka tekee ensiyrityksen. Suomalainen heraa, mutta kieltaytyy avaamasta silmiaan ja jaa odottamaan sveitsilaisen reaktiota. Sveitsilainen sammuttaa heratyskellon, mutta jatkotoimenpiteiden jjadessa puuttumaan suomalainen toteaa, etta on hanen vuoronsa aktivoitua.
Laitan valot paalle, puen ylleni kaikki vaatteet, mita minulla on mukanani ja kietaisen viela viltin takinkorvikkeeksi ennenkuin kavelen pihalle herailemaan. Ulkona on pilkkopimeaa, mutta siitahuolimatta heti pihalle paastyani joku huutaa 'Hello!'. Tottuneesti kaannan selkani, silla en juuri nyt halua ostaa teeta, enka vetta, enka liioin vuokrata talvitakkia. Hellon huutelija on talla kertaa kuitenkin tuttu, kanadalainen juristitytto, jonka olimme tavanneet eilen.
Auringonnousu oli kylla nakemisen arvoinen, vaikkei vuoren ymparilla ollutkaan sita paljon mainostettua pilvimerta. Harmikseni kamerani akku hiipui noin minuuttia ennen kuin aplodien ja hurraahuutojen saattelemana aurinko nousi taivaanrannan ylapuolelle. Olisi ollut niin mukavaa seurata kiinalaisten esimerkkia ja ottaa kuva, jossa nouseva aurinko on kammenen paalla.
Jatkoimme viela muutaman tunnin unia lammitetyn peiton alla ennenkuin aloitimme laskeutumisurakan. Alaspain meneminen on toki kevyempaa, mutta jo ensimmaisella temppelinvalilla (500 metrin korkeusero) vanha lumilautailuvamma polvessani muistuttaa olemassaolostaan. Lisaksi laskeutuminen on tylsaa, kun ei ole huippua tavoitteena. Paatamme ottaa turistibussin alas.
Alhaalta Emein kaupungista jatkamme samantien tuttuun majataloon Chengdussa. Kaupunkienvaliset bussit ovat taalla todella moderneja ainakin meksikon serkkuihin verrattuna. Littealla ruudulla bussin etuosassa naytetaan kokomatkan kiinalaisia karaokevideoita. Oma huvitukseni on bongata tekstista oppimiani merkkeja ja yrittaa sitten kuulla niita laulusta.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 4:32 ip.
16.8.2004 Stairway to Heaven
Yolla ymparoiva luonto naytti voimansa kunnon ukkosmyrskylla ja aamulla kosket pauhasivat entista enemman. Jatimme aamu-uinnin valiin viilean saan johdosta ja lahdimme kipuamaan seitseman aikaan.
Portaita, rappusia, askelmia ja loputtomasti portaita. Kymmenen tuntia kiipesimme portaita pitkin kohti vuoren huippua ja matkalla pysahdyimme vain muutaman kerran teelle ja pidimme yhden pidemman lounastauon. Yksi tiibettilainen kaveri, jonka tapasimme toissapaivana kehtasi kutsua tata kukkulaksi. Tasamaan kansalaiseksi suoriuduin tehtavasta varsin hyvin, mutta vuorilla kasvanut sveitsilainen Patrick valitti, etta portaat tekevat nousun tuplasti raskaammaksi ja loppumatkasta han alkoikin hyytya.
Matkanvarrelle jai toistakymmenta Buddhalaistemppelia, vesiputouksia, villiapinoita, huikaisevia nakymia ja tietenkin tuhansia ja taas tuhansia rappusia. Enemman kuin kerran kysyin itseltani, etta mita helvettia ne munkit ovat nain hankalaan paikkaan temppelinsa pykanneet.
Tahan menness pyha vuori on tarjonnut kaikkea sita, mita odotinkin; maisemia, luontoa ja haastetta. Nyt on aika kytkea sakolla lampiava peitto paalle ja menna uneksimaan vaikkapa rappusista, silla huomenna on aivan pakko nahda auringonnousu, jonka missasimme tanaan.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 4:14 ip.
15.8.2004 Iso B ja Emei San
Tata kirjoittaessa makoilen vuoristojoen keskella kohoavalle kalliolle rakennetussa luostarissa. Taustalla kuuluu kosken pauhu ja munkkien seremoniarummun kumina. Temppelin nimi Quinqyin Pavillon suomennettuna tarkoittanee puhtaan aanen temppelia. Paikkaa on vaikea kuvailla kayttamatta mauttomuuksiin asti ylisanoja. Ymparoiva luonto ja vuoristomaisemat yhdessa luostarin hiljaisen elamanmenon kanssa saavat mielen lepaamaan. Etenkin kun alitajuisesti vertaa tata kaikkiin muihin ylikansoitettuihin ja hektisiin turistirysiin, joissa olen tahan mennessa vieraillut niin ei voi kuin hymyilla; tulisikohan minusta hyva munkki. Kuriositeettina mainittakoon, etta tama luostarimajatalon huone on tahanmennessa ainoa hostellihuone johon olen majoittunut kiinassa, jossa on televisio.
Yopaikkamme on vain yksi kymmenista Buddhalaisten pyhan vuoren Emei Sanin luostareista. Huipulle meilla on viela matkaa 30 km horisontaalisti ja 2,3 km vertikaalisesti. Huomenna on tarkoituksemme herata sananmukaisesti ennen aamunkoittoa ja kylpea vuoristojoessa auringon noustessa. Haluamme olla liikkeella ajoissa ennen kuin vuori tayttyy paivamatkalaisista ja ennen kuin helle on kuumimmillaan.
Leshanin jattilais-Buddhan kanssa teimme tanaan pahimmanlaatuisen ajoitusvirheen. Aloitimme kiipeamisen patsaan 80 metria joenpinnan ylapuolella olevan korvan juureen vievaa tieta pitkin juuri puolenpaivan jalkeen, kun helle oli lakahdyttavimmillaan ja noin kymmenentuhatta kiinalaista oli seuranamme. Se turistimassojen maara oli jotain aivan jarkyttavaa. Sadat ryhmat seurasivat lippujen kanssa kulkevia ja mikrofoneihinsa kailottavia oppaita. Mitahan 1200-vuotias Buddha-vanhus mahtaa miettia tasta epapyhasta sirkuksesta , jonka keskipisteeksi han on tahtomattaan joutunut?
Pelkasimme, etta Emei San olisi yhta taynna, mutta illan hamartyessa olimme ainoat sateista vuorta ylospain kiipeavat ja ehdimme luostarin suojiin juuri ennen porttien sulkemista.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 3:52 ip.
14.8.2004 Pandat
Sukupuuton partaalla elavat suloiset mustavalkoiset karvapallot ovat yksi Chengdun tarkeimmista nahtavyyksista. Vahan kaupungin ulkopuolella on pandojen tutkimus- ja siitoslaitosm jossa naita harvinaisia otuksia pyritaan saada lisaantymaan mm. keinosiemennyksen avulla.
Nuoret ja leikkisat pandat osasivat viihdyttaa yleisoa kompelon oloisilla, mutta silti vauhdikkailla kiipeily- ja painileikeillaan. Aamuruokinnan aika oli ehdottoman hyva aika menna katsomaan pandoja, koska myohemmin paivalla ne kuulemma vain nukkuvat.
Myohemmin myos mina ja Patrick lahinna nukuimme ja tapoimme aikaa teetalossa istumalla. Tunsin oloni vielakin hieman kipeaksi ja halusin kerata voimia huomiseen reissuun Leshanin jattilais-Buddhalle.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 3:44 ip.
13.8.2004 Chengdu
Viikonpaivat paivamaarista puhumattakaan ovat jo pitkaan menneet sekaisin ja olleet merkityksettomia, mutta tanaaamuna tein itselleni pienen kalenterin loppumatkaa varten, jotten vahingossa unohtuisi mihinkaan rannalle lojumaan, kun paluulentoni lahtee. Ehkapa se oli edellisoinen omituinen uni, joika sai minut ensimmaisen kerran huolehtimaan kotiinpaluusta. Unessa nimittain keskeytyn taman matkan yllattaen ilman syyta ja palasin Helsinkiin kertomatta kenellekaan. (Ehkapa tama paivakirja onkin vain peitetarinaa ja todellisuudessa jain junasta Kouvolassa ja olen viettanyt kesan suomen metsissa)
Kalenteria tehdessa havaitsin, etta tanaan on pahamaineinen perjantai 13 paiva. Ei ole kuitenkaan syyta huoleen, silla tarkistin heti ja kiinalaiset eivat usko moiseen holopoloon ja mina elan maassa maan tavalla.
Varasimme junaliput Kunmingiin ensi keskiviikoksi ja nyt ensimmaista kertaa nukkumaosastosta. Teimme myos yrityksen polkupyorien vuokraamiseksi, mutta hostellin pyoravalikoima naytti hajoavan kasiin ja esimerkiksi ilman toimivia jarruja ei tee mili lahtea liikenteeseen , vaikkei uskoisikaan pe 13 pivan epaonneen.
Hyvan ruoan hinta tuntuu vain laskevan entisestaan, mita kauemmas rikkaasta itarannikosta paastaan. Tanaan soimme Tao-temppelin teetalossa viidella yanilla henkea kohden valtavat annokset kasvisruokaa.
Tao-temppelista jatkoimme Renmin puistoon (suomeksi kansanpuistoon), joka oli nimensa mukaisesti taynna kansaa istuskelemassa teetaloissa ja pelaamassa Mahjongia. Patrick oli lukenut Lonely Planetista, etta puistosta loytyisi joku omituinen maanalainen seikkailujunanrata. Seikkailuradan sisaankaynnilla istui 100% vain kiinaa puhuva tati, jonka kanssa kavimme mielenkiintoisen keskustelun. Ensimmaisen kerran harjoittelemistamme kiinan sanoista oli hyotya. Nainen toisteli sanaa 'bukaimen', josta tunnistin ensimmaisen tavun 'bu' tarkoittavan 'not' ja sanakirjasta loytyi kuin ihmeen kaupalla 'kaimen = open'. Nain tuli sanomattakin selva tosiasia nyt myos sanotusti selvaksi.
Illan tullen menin sivistamaan itseani kulttuurillisesti kiinalaisen oopperan ja erityisten kykyjen showhun. Naytos oli kokoelma perinteisen kiinalaisen nayttamotaiteen eri aloja: varsinaista oopperaa, varjoteatteria, nukketeatteria ja kasvojen vaihtoa. Vaikkei tata turisteille tarkoitettua esitysta voi mitenkaan kovin autenttisena pitaa, niin oli se silti varmasti mielenkiintoisempaa katseltavaa, kuin mita parintunnin mittainen pelkka kiinankielinen oopperaesitys olisi ollut.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 3:31 ip.
12.8.2004 Kiinalaisia aamutoimia
Jossain vaiheessa junan henkilokunta paattaa, etta on aika aloittaa uusi paiva. Aanekkaasti kailottaen he karraavat edestakaisian kaikennakoista kaupiteltavaa, kuten lehtia, nuudeleita, hedelmia ja juomia. Ruokakarryjen mentya on vuorossa tuote-esittely tavanomaista paremmin venytysta kestavista sukista. Jos joku viela tassa vaiheessa nukkui, niin heratys tuli viimeistaan, kun siivoajatuli lakaisemaan kaiken lattialle heitetyn saastan (vaunussa ei ole yhtaan roskista) ihmisten jaloista.
Uneton yo ja hostellin ilmastoinnin aiheuttama nuha ovat tainnuttaneet minut niin, etten kykene muuta, kuin tuijottamaan ikkunasta ulos. Ulos katselu ei sinansa ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto, silla vuoristomaisemat ovat vaikuttavat ja sisalla junassa useat kiinalaiset harjoittavat vahemman esteettista aamurituaaliaan, eli rakivat kaikki yon aikana kertyneet limat junan lattialle.
Aseman ulkopuolella meita taas iloisesti tervehtii Hostelling Internationalin lippu ja kyltti, jossa on etunimeni taysin oikein kirjoitettuna. Ilmainen asemaltahakupalvelu yksistaan riittaisi syyksi valita juurikin Hostelling Internationalin hostelli, silla monsteririnkan kanssa helteessa unettoman yon jalkeen majapaikan etsiminen jalkapatikassa ei tulisi mieleenkaan.
Jo matkalla hostellille havaitsen yhden paikallisen erikoisuuden, nimittain sateenvarjotelineet useissa naisten polkupyorissa. Kiinalaisen evoluution kourissa peruspolkupyorasta on kehittynyt useita varikkaita alarotuja, joista tama sateenvarjopyora ilmeisesti kuuluu Chengdun paikallislajistoon, silla muualla en ole sita viela tavannut.
Ei kovinkaan pehmean, mutta tayspitkan ja vaakatasoisen sangyn kutsuun on vastattava. Herasin uudelleen auringon jo laskeuduttua illalla ja tunsin oloni jotenkin ikavan flunssaiseksi; pirun ilmastointilaitteet. Kavimme syomassa kaupungilla ja ihmettelemassa kaupungin keskipisteessa olevaa jattilais-Maopatsasta. Palattuamme jaimme viela istuskelemaan hostellin naapurissa olevaan teetaloon, jonka omistaja ystavallisesti opasti meille kiinaksi vihrean teen juomiseen liittyvissa rituaaleissa. Teetalon ilmapiiri oli mukavan rento ja leppoisa, mutta itse tee maistui mielestani lahinna kalalta.
Lähettänyt Antti Poikola : lauantaina, elokuuta 14, 2004 klo: 7:12 ip.
11.8.2004 Kun tyynykaan ei auta
Museoon meno on aina arpaonnesta kiinni. Joko voittaa, tai sitten museo on yhta tylsa, kuin tamanpaivainen yhdeksi Kiinan parhaista historiallisista museoista kehuttu 'Shaanxi Historical Museum'. Esineet yksin eri dynastioiden ajalta eivat kerro historiasta juurikaan, kun englanninkieliset selostukset ovat luokkaa 'white porceline pot'.
Xian on yksi niita harvoja paikkoja Kiinassa, jossa vanhat kaupunginmuurit ovat yha pystyssa. Kiipesimme muurille ja vuokrasimme sielta pyorat. Pyoraily muuria pitkin kaupungin ympari oli kiehtova kokemus, vaikka saa valitettavasti oli niin sumuinen, etta nakyvyytta oli vain muutama sata metria.
Talla kertaa varauduimme 17 tunnin junamatkaan 'hard seat' osastolla ostamalla tyynyt, mutta nukkumisesta ei siitakaan huolimatta tullut mitaan. Luin parisataa sivua hostellin kirjanvaihtopisteesta loytamaani suomenkielista pokkaria, vuokrasin mini-tv:n ja Mission Impossible 1:n, opiskelin lisaa kiinalaisia merkkeja ja katselin mita mielikuvituyksellisemmissa asennoissa nukkuvia kiinalaisia.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 7:11 ip.
10.8.2004 Terrakotta
Xianin kavijoiden pakollinen nahtavyysvisiitti on maanalainen terrakotta-armeija, jonka keisari teetatytti hautapaikkaansa vartioimaan yli 2200 vuotta sitten. Ennakko-odotukseni eivat olleet kovinkaan korkeat, koska epailin paikan olevan suuri turistimuurahaisten keko.
Ennakko-odotukseni kuitenkin ylittyivat reilusti, kun arkeologisen loydon koko ja merkitys valkenivat minulle paikanpaalla. Vuokrasimme oppaan, joka kiinalaisella ylpeydella kertoi Qin dynastiasta, siita, kuinka maanalainen armeija loytyi ja kuinka haasteellisen tehtavan edessa kiinalaiset arkeologit ovat yrittaessaan rekonstruoida hajonneita savisotilaita. Minulle oli tosiaan taysin uutta tietoa, etta koko terrakotta-armeija tuhottiin kapinallisten toimesta jo pian kiinan yhdistaneen keisarin kuoltua. Tahan mennessa vain yksi sotilas on loydetty ehjana, ja kaikki muut on koottu palasista. Myoskin vain pieni osa kaivauksista on suoritettu loppuun, koska viela ei ole keksitty, milla tekniikalla sotilaspatsaiden vari saataisiin sailymaan sen jalkeen, kun ne on kaivettu ylos maan suojasta.
Naimme (joo en lahde etsimaan niita aa-pilkkuja) myos vanhan miehen, joka on kuulemma yksi niista maanviljelijoista, jotka kaivonrakennuspuuhissaan loysivat ensimmaisen terrakotta-sotilaan vuonna 1974. Ukko jakoi nimikirjoituksiaan loydoksesta kertovan kirjan ostajille. Oppaan kertoman mukaan nimikirjoitusperinne alkoi, kun presidentti Clinton vierailullaan halusi saada alkuperaisen loytajan nimikirjoituksen. Kyseinen maanviljelija oli kuitenkin luku- ja kirjoitustaidoton, joten hanelle taytyi ensin opettaa, kuinka kirjoittaa oma nimensa.
Kolomelta hengelta ja kolmen tunnin kiierroksesta opas veloitti yhteensa 50 yuania, mika on varsin kohtuullista siihen nahden, etta sisaanpaasy oli 90 RMB henkea kohden (vain kiinalaisella opiskelijakortilla 45). Ilman opasta paikasti olisi saanut huomattavasti vahemman irti. Mitaan monimutkaisia lisakysymyksia oli oppaalle kuitenkin turha esittaa, kun ei han niita kumminkaan ymmartanyt.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 7:10 ip.
9.7.2004 Xi'an
Juna saapuu paatepysakilleen ja sadat ihmiset tavaroineen purkautuvat hitaasti etenevana massana ensin laiturille, sitten asemarakennuksen ahtaille kaytaville ja lopulta kadulle. Varaamamme hostellin vastaanottopalvelu odotti meita aseman ulkopuolella ja paasimme katevasti jeepin kyydilla perille. Elattelin jo toiveita pehmeasta sangysta istutun yon jalkeen, mutta karu totuus on, etta meidan pitaa odotella reilut nelja tuntia huoneiden vapautumista, kun check-out aika on vasta puolelta paivin.
Paiva meni melkoisessa koomassa. Emme edes kyenneet loytamaan mieleistamme ravintolaa ja lopulta paadyimme syomaan KFC:ssa, kuinka noloa. Lounaan jalkeen harhailimme pitkaan etsimassa junalippujen ennakkovaraustoimistoa. Vaikka toimisto lopulta loytyikin jaimme silti ilman lippuja, koska ilman kiinankielen taitoa niiden varaaminen oli sula mahdottomuus. Parempi ilmeisesti menna nukkumaan ja yrittaa saada aivotoiminta takaisin normaalitasolle.
Paikkareiden jalkeen liityimme kahden tanskalaistyton Stine ja Ditte (sosiaalityon opiskelija ja meteorologian opiskelija) seuraan etsimaan illallista. Muslimikortteleista loytyi mukava kiinalainen ravintola. Viikko kiinalaisten ja pidempaan maassa asuneiden ulkomaalaisten parissa oli totuttanut minut jo takalaiseen ravintolaetikettiin. Tanskalaistytoille ruokien yhteinen tilaaminen ja jakaminen oli viela yhta uutta ja ihmeellista, kuin minullekin muutama paiva takaperin.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 7:08 ip.
8.7.2004 Nainen katon alla = rauha
Jokakerta kun pakkaan tavaroitani on rinkkani laskimpi, kuin edellisella kerralla. Tanaan on aika jattaa jaahyvaiset Pekingille ja taalla asuville AIESECareille, joidenka kanssa olen viettanyt viimeisen viikon.Ennen lahtoani hankin kuitenkin viela yhden kulinaarikokemuksen lisaa ja maistoin sita kuuluisaa pekingin ankkaa. Vaikka annos onkin nimena maailman kuulu, niin ainakaan minulla ei ollut aiemmin mitaan kasitysta siita, millainen se olisi. Ankka tulee poytaan ohuina viipaleina, jotka on tarkoitus kaaria kastikkeen ja vihannesten kera kiinalaiseen tortillaan.
Edessamme on 12 tunnin junamatka "hard seat" istuma-osastolla, koska mitaan muita lippuja ei kuulemma ollut enaa saatavilla, vaikka tein varauksen jo torstaina. Peking West juna-asema on valtaisa! Turvatarkastus ja tullauspisteineen, seka odotushalleineen se vaikuttaa enemman lentokentalta, kuin rautatieasemalta.
Kun paasimme junaan, niin meille osoitetuilla paikoilla tietenkin istui jo joku, joka olisi halunnut vaihtaa kanssamme lippuja johonkin toiseen vaunuun. Ylimaaraisen sahlaamisen valttamiseksi emme kuitenkaan ryhtyneet vaihtokauppaan. Kun katselimme tarkemmin ymparillemme huomasimme, etta koko vaunu on taynna ala-asteikaisia lapsia. Lapset alkoivat valittomasti tehda tuttavuutta kysymalla nimiamme ja tarjoamalla matkaevaita. Erityisesti minun kiinalainen nimileimasimeni oli suuri menestys ja hetken paasta olin jo leimannut puoli vaunullista Jogeiksi. Kun juna oli lahtenyt liikkeelle tultiin meille ehdottamaan uudelleen paikanvaihtoa ja talla kertaa syykin oli selva; opettajat halusivat pitaa luokkaretkelaiset yhdessa vaunussa. Talla kertaa suostuimme, vaikka lapset ymparilla huusivatkin "Don't go!".
Seuraavassa vaunussa oli kieltamatta huomattavasti rauhallisempaa. Paatin aloittaa mandariinikiinan opinnot yleisimpien kirjoitusmerkkien kehityshistoriasta kertovan kirjan avulla. Oli todella rohkaisevaa ja mielenkiintoista huomata, etta ensinakemalta taysin kasittamattoman nakoisia merkkeja on todellakin mahdollista oppia lukemaan. Alkuun opettelin kymmenkunta merkkia ja nyt kaikki on selvaa, kuin vesi:
nainen ja lapsi yhdessa = hyva, oikein
porsas katon alla = koti
moppi, kasi ja nainen = vaimo
Lähettänyt Antti Poikola : keskiviikkona, elokuuta 11, 2004 klo: 2:25 ip.
7.8.2004 Kiinanmuuri
Muhkeiden kolmen tunnin younien jalkeen suuntasin hostellille, josta lahti bussikuljetus yhdelle vahemman tunnetulle muurinosalle nimelta Jinshanling. Tarkoitus olisi kavella kymmenkunta kilometria muuria pitkin toiselle muurinosalle nimelta Simatai.
Tottahan toki halvan hostellin asukkaat poimittiin kyytiin ensimmaisina (klo 7.30), jonka jalkeen bussi kiersi ainakin viisi muuta hotellia ennen, kuin suuntasimme kohti pohjoista. Kun viela pekingilaisten viikonlopputuristien ruuhka jumitti matkanteon pariksi tunniksi, niin olimme perilla kohteessa vasta kahden aikaan iltapaivalla.
Jinshanling oli todellakin yllattavan hiljainen paikka. Muutama bussillinen turisteja levittaytyi kiipeilykunnon mukaan nopeasti pitkin muuria niin, etta valilla sai kavella pitkia patkia ylhaisessa yksinaisyydessa mahtavia maisemia ja yhta maailman seitsemasta ihmeesta ihastellen.
Muuri oli todellakin kerrassaan vaikuttava, ja vaikka jouduimmekin maksamaan sisaanpaasymaksun kahdesti kahdelle "eri" muurin osalle, niin reissu oli enemman kuin hintansa vaarti. Itse kavelin mieluiten yksin ja observoin sivusta, kuinka helle ja raskaat nousut aiheuttivat eripuraa ja toraa perhematkalaisille.
Fyysisesti neljan tunnin muurimarssi oli melkoinen urheilusuoritus etenkin tyhjalla vatsalla. Nousut olivat valilla niin jyrkkia, etta heikompaa huimaa ja puolessa matkassa sananmukaisesti puristin paidastani muutaman desin hikea. Akkiseltaan vaikuttaisi, ettei kukaan hyokkaaja olisi edes taistelukuntoinen enaa saavuttaessaan vuorenhuippuja mukailevan muurin.
Noin 100 metria ennen Simatain uloskayntia muurilta on pieni joki, jonka ylittavan sillan kaytosta kiinalaiseen tapaan peritaan erikseen 5 yuanin maksu. Olin niin itsepaisella tuulella, etta en suostunut maksamaan, vaan tein noin puolenkilometrin ylimaaraisen kalliokiipeilylenkin kiertaakseni sillan. Itsepaisyys kostautui siten, etta minulle ei enaa jaanyt aikaa syoda Simatailla ennen bussin lahtoa.
Kun olimme takaisin Pekingissa puolikymmenelta illalla menin nauttimaan yhdistetyn aamiaisen, lounaan ja illallisen PizzaHut:tiin. Unen tuloa ei tarvitse varmaankaan kauaa odotella.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:24 ip.
6.8.2004 Karaokehotelli
Peking on taynna mielenkiintoista nahtavaa turistille. Itse olen niin ihastunut tahan kaupunkiin, etta olen jattanyt suuren osan nahtavyyksista seuraavaan visiittiin. Tanaan jatin kielletyn kaupungin valiin, kun kuulin sisaanpaasyn olevan halvempi opiskelijakortin kanssa ja olin unohtanut omani kotiin. Myohemmin minua kyllakin valaistiin, etta ainoastaan kiinalainen opiskelijakortti oikeuttaa alennukseen.
Nahtavyyksien sijasta kaytin aikani tinkimiseen. Jatkoin eiliseen malliin ja hankin pystykauluksisen kiina-puuvillapaidan neljallakymmenella yuanilla (4 euroa), kun lahtohinta oli 150. Loysin myos pitkan etsimisen jalkeen samanlaisen erittain kovaaamisen patterikayttoisen pyorankellon, joka oli vuokrapyorassani. Suomessa kello on varmasti liikenneturvallisuusriski, mutta minun oli vain pakko ostaa se, kun se on jotain niin ihanan kiinalaista.
Monta kertaa aikaisemminkin olen pohtinut mielessani, etta olo Kiinassa on kuin elokuvasta "Lost in Translation". Etenkin vaenpaljous ja kasittamattomien kiinalaismerkkien paljous virittavat sellaisen ilmapiirin, etta tunnen olevani jollain koomisella tavalla hukassa, vaikka olisinkin aivan kartalla. Viimeisen silauksen elokuvavertaukselleni antoi karaokehotelli, johon menimme viettamaan iltaa. Monikerroksinen sisustukseltaan viiden tahden hotellin veroinen aivan uskomaton paikka. Vuokrasimme pienen karaokehuoneen viidelle hengelle, tilasimme Long Island Ice Tea:t ja ilonpito oli valmis alkamaan. Alkuun vannoin, etten laulaisi, mutta koko konsepti oli niin toimiva, etta loppupeleissa jopa mina "lauloin" aaneni kaheaksi.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:21 ip.
5.8.2004 Pikaripuli
Moskovassa en ehtinyt moikata Leninia, Ulaanbaatarissa Sukhbaatarin mausoleumi ei ole avoinna yleisolle ja ilmeisesti Pekingissakin jaa Mao nakematta. Olimme Patrickin kanssa suunnitelleet kayvamme Maon mausoleumissa aamulla ennen, kuin tapaamme Sheilan, Chrisin ja Melin kello kymmenen lama-temppelin luona. Kello yhdeksan aikaan metrossa huomasin, etta aamiaiseksi nauttimillani hedelmilla tuntui olevan kova kiire ulos. Nain ollen vietin kello 9.10-9.40 valisen ajan erinaisissa julkisissa kaymaloissa sen sijaan, etta olisin jonottanut muiden kiinalaisten kanssa puhemies Maon ruumiille. Vinkkina muille Pekingin matkaajille, joille iskee vatsaongelma voin kertoa, etta jokaisella metropysakilla on laiturialueen jommassakummassa paassa vessa.
Kello 10.20 olo oli viela jonkin verran epavarma, joten testasin temppelin wc-tilat. Sen jalkeen olo normalisoitui taydellisesti ja pikaripuli oli menneen ajan murhe ja pystyin taas keskittymaan olennaiseen. Guinnesin ennatystenkirjan mukaan maailman suurin yhdesta puukappaleesta veistetty veistos on lama-temppilissa nakemamme Maitreya-Buddha.
Lounastimme eko-rengasfirmaa pyorittavan AIESEC alumnuksen Mr. Danielin kanssa. Daniel on taiwanilainen, mutta han kuten kaikki muutkin ulkomaalaisten kanssa missaan tekemisissa olevat kiinankieliset on valinnut itselleen englantilaisen nimen kommunikaation helpottamiseksi. Sinaansa omituinen, mutta ihan kateva tapa ja olisin voinut suositella samaa strategiaa mongolialaisille ;)
Olen aina kuvitellut itseni huonoksi tinkijaksi, mutta tilannetta helpotti huomattavasti, kun mukana oli yksi paikallinen, joka kuikasi aina etukateen sopivan tavoitehinnan. Kun oikein paasin vauhtiin tingin itselleni T-paidan, kaksi kynttilalyhtya, oman nimileimasimen ja posliimisen teemukin yhteensa alle kymmenella eurolla. Jos olisin maksanut kaikesta ensiksi pyydetyn hinnan olisi lasku ollut lahes viisinkertainen.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:16 ip.
4.8.2004 Hot Pot
Kultturimatkailun lisaksi Kiina on oivallinen kohde kulinaarimatkailulle, niinkuin olen antanut ymmartaa jo aiemminkin.
Tanaan menimme syomaan Mongolian Hot Pot:ia, joka oli kylla aivan liian monipuolinen ateria ollakseen mongoliasta. Ravintolassa ihmiset istuvat yhden pitkan tiskin aaressa, jokaisella on edessaan hellan levylla kiehuva kattilallinen maustelienta, jossa saa sitten omaan tahtiin kypsentaa, rapuja, lihoja, kasviksia, nuudeleita yms.
Oikeastaan parasta ruoassa on itse ruokailutapahtuman sosiaalinen ja mielenkiintoinen luonne. Kaikki ruokalajit tilataan koko poytaseurueelle yhteisiksi ja jokaisella on vain oma pieni tee-lautasensa ja syomapuikot. Sen jalkeen saa napsia keskelta mita haluaa ja teeta keedettaessa pitaa muistaa aina tayttaa muiden kupit ensin ja oma viimeiseksi.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 10, 2004 klo: 2:52 ip.
3.8.2004 Hajutonta hikea
Tanaan Peking tuntuu olevan viela kuumempi ja kosteampi, kuin tahan asti. Pelkastaan aamupalan (vihreaa teeta ja paprika-liha-nyssykoita) nauttiminen hostellin varjoisella sisapihalla sai hien pintaan.
Alunperin 12 kilon matkatavarani ovat lisaantyneet halyyttavasti, vaikka olen yrittanyt jattaa kaiken ylimaaraisen matkanvarrelle. Raahauduin kaiken omaisuuteni kanssa metroon, jossa oli tietenkin oikein sopusuhtainen kiinalainen ruuhka meneillaan. Kun paasin Patrickin luokse olin kuin uitettu koira. Samalla tuli kuitenkin todistettua, etta kun tarpeeksi hikoilee ei hiki edes haise, sama kuin olisi saunassa. Kertaalleen hiesta lapimaran paidan voi ihan helposti laittaa uudelleen paalle, kunhan se on vahan kuivahtanut.
Talouskasvu on silminnahden voimakasta ja Peking on yllattanyt minut moderniudellaan. Ensihataan taalla vieraillessa ei tule mieleen, etta kommunistinen puolue pitaa Kiinan kansantasavaltaa edelleen rautaisessa otteessa. Itseani poliittisen sananavapauden puuttuminen koskettaa mm. siten, etta www.blogger.com, jonka kautta olen julkaissut matkapaivakirjaani maailmalle kuuluu estettyjen sivujen listalle. Myoskin AIESEC on laiton organisaatio kiinassa, joten kaytannossa majailen lainsuojattomien hoteissa ;)
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:50 ip.
2.8.2004 Kiinalaista urheilua
Paiva on sumuinen, mutta mieli on iloinen ja kirkas. Toiveeni toteutui ja paasin pyoran selkaan Pekingissa. Kaikilla suuremmilla kaduilla on vahintaan yhden autokaistan levyinen pyorakaista, joka on kokonaan erotettu moottoriliikenteesta, niin, ettei tarvitse huolehtia muusta, kuin kanssapyorailijoista. Pienemmilla kaduilla pyorakaista on autojen vieressa, mutta silti meno on moninverroin turvallisempaa, kuin kotoisessa Helsingissa.
Pelkastaan moni-ilmeisen kaupungin katseleminen pyoran selasta on niin nautinnollista, etta olisin voinut vain polkea paamaarattomasti koko paivan. Peking on modernin ja perinteisen, seka pienen ja suuren sekamelska. Kehakadut ovat monikkaistaisia moottoriteita, mutta valissa on kapeita pikkukujia, joilla Kiinalaisukot pelaavat korttia ja Mahjongia.
Vaihdoin trans-siperian oppaani Kiina-kirjaan ilman valirahaa Monkey Business nimisessa trans-siperian junamatkailuun erikoistuneessa matkatoimistossa. Ennen vaihtokauppaa kirjoitin oppaan sisakanteen salaisen viestin seuraavalle omistajalle. Toivoin, etta han myisi kirjan edellee, jotta sama kirja saisi matkustaa mahdollisimman monta kertaa Siperian junassa. Samalla jatin oman sahkopostiosoitteeni, jotta tulevat omistajat voisivat kertoa minulle kirjani kohtalosta.
Muutaman tunnin pyorailyn jalkeen sain ikavan saastepaansaryn, jalleen yksi yhtenevaisyys lisaa Meksiko-Cityyn. Paatin paeta liikennetta alunperin Kublai Khaanin (yksi Chingiksen seuraajista) rakennuttaman tekojarven rannalle Beihai-puistoon. Vaikka minusta suomalaisena tuntuikin omituiselta maksaa sisaanpaasysta puistoon, niin rahoilleen (5 yuania) sai kylla vastinetta.
Puisto on ahtaasti asuville Pekingilaisille paikka harrastuksille. Jos aviopuoliso ei osaa arvostaa kiinalaisen viulun soittoa, niin puisto on hyva paikka harjoittelulle, tai jos 15 nelion asunto on liian pieni kansantansseille, niin aina voi kantaa mankan puistoon harjoituksia varten. Miksi turhaan maksaa hallimaksuja sulkapallosta, kun puistosta loytyy kenttia, kunhan vain ottaa verkon ja muun tarpeellisen mukaan. Katsottuani aikani yhta sulkapallomatsia minut kutsuttiin pelaamaan. Mohomahainen keski-ikainen kiinalaismies pieksutti minut ihan mennen tullen. Parinkymmenen minuutin pelin jalkeen olin litimarka hiesta, eika kiinalaisen otsalla nakynyt pisaraakaan. Edellisten lajien lisaksi seurasin ainakin kuorolaulantaa ja sulkajalkapalloa.
Tappiollisen mutta hauskan pelin jalkeen jatkoin matkaani tapaamaan Patrickia moderneimpaan ostoskeskustaan, jossa on kaikki kalleimmat ostoskeskukset ja viiden tahden hotellit. Taalla kohtasin ehka ensimmaisen kerran elaessani pysakointiongelmia polkupyoran kanssa. Minun oli jatettava pyora maksulliseen vartioituun parkkiin, koska kaikkialla muualla oli polkupyoran pysakointi kielletty.
Patrick on lahdossa minun kanssani matkustamaan Etela-Kiinaan ja teimme alustavan matkasuunnitelman. Han myos lupasi, etta voin huomenna muuttaa tavarani ja itseni hanen luokseen ja nain saastaa muutaman sata yuania hostellimaksuissa.
Kun olin palauttamassa polkupyoraa vuokraamoon kuulin kahden ohikulkevan tyton puhuvan suomea. Juoksin heidan peraansa ja kysyin haluaisivatko he mahdollisesti ottaa vastaan lahjoituksena Ilkka Remeksen kirjan, jota en millaan raatsinut jattaa Mongoliaan. Onnistuihan se, jo toinen kirja kiertoon saman paivan aikana.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 2:47 ip.
1.8.2004 T.I.C.
Soluttauduin mukaan AIESECin jarjestamalle retkelle johonkin Long… jotakin kansallispuistoon (long tarkoittaa lohikaarmetta). Reissuun lahti kaksi amerikan kiinalaista Sheila ja Pearl, yksi oikea kiinalainen Huanmo?? , yksi kiinaa puhuva saksalainen Sebastian, seka Rojit, Aachim ja mina. Heti aamusta minulle selvitettiin kasite T.I.C. (this is china), kun onnistuimme aiheuttamaan lahes nyrkkitappelun kahden kilpailevan minibussiyrittajan valille siita, kumman kyytiin lahdemme.
Ulospaasy Pekingista kesti ainakin puolitoista tuntia, vaikkei tahan aikaan sunnuntaiaamuna keskustassa ruuhkaa ollutkaan. Ruuhka iski paalle vasta pienemmalla vuoristotiella, jossa loputon rekkajono seisoi kaytannossa paikallaan T.I.C.
Perilla kansallispuiston parkkipaikalla kavi varsinainen kuhina. Missaan en ole nahnyt nain agressiivista myyntityota, kiinalaisia pyorii ymparilla, kuin herhilaisia kesahelteella. Yksi vetaa sinua ravintolaan ja toinen on tyontamassa hevosen selkaan T.I.C.
Lopulta paadyimme seka ravintolaan, etta hevosajelulle. Hevosen omistaja yritti veloittaa viiden minuutin ratsastuksesta parkkipaikalta puiston portille 30 Yuania, vaikka etukateen oli kiinantaitoisten ihmisten toimesta sovittu kolme Yuania T.I.C.
Yleensa saksalaisia turisteja nakee jokaisessa maailmankolkassa. Myos kiinalaiset harrastavat matkailua, mutta paaasiassa kotimaassaan. Saksalaisia on 80 miljoonaa ja kiinalaisia yli miljardi, joten on helppo kuvitella, kuinka paljon kiinalaisia turisteja auringonvarjoineen tallaisessa paikassa on. Maisemat puistossa olivat todella upeat. Vuoret nousevat pystysuoraan jarvesta, linnut laulavat ja aurinko paistaa. Valitettavasti koko puisto on vain niin tehty kiinalaisturistimassojen maun mukaisesti ja taytetty mauttomilla lohikaarmeportailla, seka varikkailla vuokraveneilla T.I.C.
Jostain syysta amerikan kiinalaisilla oli niin koti-ikava, etta palattuamme Pekingiin menimmekin syomaan pikaruokaa herkullisen kiinalaisen sijasta. Ensimmainen Domino’s Pizza yli vuoteen, taas yksi muistutus Meksikon ajoista.
Lähettänyt Antti Poikola : perjantaina, elokuuta 06, 2004 klo: 9:54 ap.
31.7.2004 Peking –Kiina
En ollut kovin vaarassa, kun ennustin maiseman vaihdoksen karkoittavan koti-ikavan. Jo ensimmaiset vilkaisut ulos junan ikkunasta saivat kiinakuumeen nousemaan. Yhdessa yossa Gobin autiomaa olikin vaihtunut viljavaksi Pohjois-Kiinan maaseuduksi.
Valveutuneet turistit alkoivat parveilla junan kaytavalla jo hyvissa ajoin ennen, kuin saavutimme kiinanmuurin. Junasta katsottuna muuri ei ollut niinkaan suuri. Kun yritin ottaa valokuvaa itsestani roikkumassa junan ikkunasta muuri taustalla peittyi kokonaan suuren paani taakse.
Junalta suuntasimme ranskalaisten kanssa (joille olin velkaantunut rajalla) Far-East Youth Hostelliin. Kusetustaksi riisti meilta 80 Yuania matkasta ilman mittaria hotellille, mutta en siina rinkkojen ja ranskalaisten kanssa jaksanut alkaa kiistelemaan taikka etsimaan reilumpaa kyytia. Ensivaikutelmani Pekingista oli, etta se muistuttaa Mexico-Citya; valtava, kaoottinen, korkeaan rakennettu, saastunut ja samalla erittain kiehtova. Kontrasti Mongolian tyhjyyteen ja Ulaanbaatarin pienuuteen on dramaattinen. Jos UB:ssa ajaisi taksilla yhtakauan (n. 20 minuuttia) paatyisi todennakoisesti johonkin keskelle aroa, missa nakopiirissa on enintaan muutama jurtta, hevosia ja lampaita.
Hostelli, johon menimme sijaitsee voimaperaisen kivenheiton paassa Tiananmenin aukiolta yhdessa vanhassa yksikerroksisessa kiinalaiskorttelissa, jotka ovat katoavaa kulttuuriperinnetta vauhdilla modernisoituvassa Pekingissa. Hostellissa ei aluksi ollut tilaa, mutta sitten yht’akkia olikin, kun kysyimme toiselta tyypilta. Pikka on todella ihana ja sanky dormitorysta maksaa kohtuulliset 60 Yuania yolta, voin lampimasti suositella Far-East Yout Hostellia.
Soitin Chrisille, AIESEC Kiinan puheenjohtajalle, jonka kansssa olin vaihtanut muutaman emailin ennen tanne tuloani. Han selitti hotellin respahenkilolle, joka puolestaan kirjoitti minun muistikirjaani kiinaksi, miten paasen hanen asunnolleen/toimistolleen tapaamaan muita AIESEC-tovereita. Talla kertaa tuplasti pidempi taksimatka maksoi vain 27 Yuania, kun oli mittari paella. Loppumatkasta tapahtui jotain kovin kiinalaista. Kun taksikuski pysahtyi kysymaan tieta yksi polkupyorailija jysaytti taksin kylkeen. Tiukkasavyista sananvaihtoa pyorailijan ja kuskin valilla, seka paljon uteliasta yleisoa. Kun kukaan ei loukkaantunut, eika taksiinkan tullot lommoa paasimme jatkamaan matkaa.
Jos kaupunki muistuttaakin Mexico-Citya, niin yhdessa mielessa tama on viela parempi, nimittain polkupyorat, joita on jokapuolella tekevat kaupungista ihmisen kokoisen. En malta enaa odottaa, etta itse paasen pyoran selkaan.
Jain pois taksin kyydista jossain. Kuljettaja selitti minulle erittain selkeasti kiinaksi, etta olimme nyt silla alueella, joka oli merkitty muistikirjaani ja sen tarkempaa osoitetta minulla ei ollut. Etsin yhden kioskin, josta pystyin soittamaan uudelleen Chrisille ja annoin kioskinpitajan selittaa, mista minut voi hakea.
Tapasin taas tukun uusia ihmisia eripuolilta maailmaa: Chris (Shanghai), Rojit (Intia), Aachim (Saksa), Patrick (Sveitsi), Mel (Canada), Flick (Australia). Ensimmainen ahh ihanaa elamys oli ehdottomasti yleinen Pekingin urbaani ilmapiiri ja polkupyorat. Toinen ahh ihanaa elamys tuli ehdottomasti kiinalaisesta ruoasta. Kaksi kuukautta mausteetonta lampaanlihaa saa ihmisen arvostamaan mitatahansa vaihtoehtoja, mutta talla vaihtoehtojen runsaudensarvi nayttaa olevan ehtymaton. Mitaan terveysruokaa uppooljy liotetut lihat ja vihannekset eivat ole, mutta niin hyvaa. Paistetut sokerikuorutetut banaanit ah ahh ahhh!
Illallisen jalkeen menimme bilestamaan ‘Propaganda’ nimiseen paikkaan, jossa soi sama hip-hop, joka oli avian ylisuosittua myos Mongoliassa. Muuten kylla hyva meininki ja kiinalaiset ovat kauniita.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:51 ap.
30.7.2004 Mongolian loppu
Taas alkaa uusi vaihe matkallani ja päiväkirjassanikin on sopivasti enää viisi tyhjää sivua jäljellä. Pystyäkseni rauhallisin mielin kommentoimaan päivän kulkua on minun ensin avauduttava viimeisimmästä…
Mongolian rajaviranomaiset tulivat kysymään passeja. Kaikkien muiden passeja he vain vilkaisivat nopeasti, mutta minunpassini kanssa heppu katosi johonkin ainakin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen hän tuli takaisin ja kutsui minut mukaansa. Rauhallisin mielin seurasin häntä toimistoon, sillä eihän minulla pitäisi olla mitään hätää. Olen rekisteröinyt viisumini ajallaan ja eilen kävin de-rekisteröimässà sen. Toimistossa minua palveli mies, joka erittäin agressiivisesti osoitti passini viisumisivvua ja huusi vajaita englanninkielisiä lauseita, joista käsitin, että viisumini oli umpeutunut ja minun pitäisi palata Ulaanbaatariin anomaan uutta.
En uskonut korviani, vastahan eilen immigration toimistossa kaikki oli ollut kunnossa. Silmiäni minun oli kuitekin pakko uskoa, kun viisumissani, jonka olin tähän päivään asti uskonut olevan kolme kuukautta voimassa lukikin voimassaoloajan kohdalla 45 päivää.
Soitin yhdelle mongolialaiselle ystävälleni ja pyysin häntä tulkkaamaan rajamiehen puheita. Loppujen lopuksi minun piti maksaa 100 dollaria sakkoa ylittyneestä viisumista ja 43 dollaria uudesta hätäpikaviisumista. Onneksi vaunussani matkustavat ranskalaisperhe (äiti ja kaksi aikuista tytärtä) oli niin ystävällinen, ettà lainasi minulle rahat.
Koska junan lähtöön oli vain kymmenen minuuttia aikaa jouduin hikipäissàni ravaamaan toimiston ja junan väliä ensin hakemaan puhelinmuistiotani ja sitten rahoja. Molemmilla kerroilla laiturilla päivystävät rajavartijatädit yrittivät pysäyttää minua, mutta koska en ymmärtänyt heidän mongoliankielisiä kehoituksia väistin heidät vain nopealla sivuttaisliikkeellä ja hyppäsin junaan. Köyhdyin kerralla melkein sen, mità kahdessa kuukaudessa ansaitsin Mongoliassa, mutta pääasia on, että sain jaltkaa matkaani kohti Pekingiä.
Ainoa selitys, jonka keksin mysteerisesti lyhentyneelle viisumille on, että anomusvaiheessa olen June ja July keskenään.Kaikkein eniten minua kuitenkin ihmetytttää, miksei Immigration toimistossa puututtu asiaan sen enenpää rekisteröinti, kuin de-rekisteröintivaiheessakaan. Liekö se on jotain mustaa huumoria lähettää huolimattomia turisteja raja-asemalle keskelle Gobin autiomaata selvittelemään tilannetta.
Koko hässäkästä sain kuitenkin itseni kehittämisvision. Haluan olla niin cool, että seuraavan kerran vastaavanlaisessa tilanteessa en hermostu, enkä menetä malttiani lainkaan, sillä nyt se agressiivinen rajamies sai minulta aika vittumaista palautetta, vaikka hän tekikin vain työtään.
Muuten junamatkapäivä meni yllättävän nopeasti. Pelailimme kortti ranskalaisten ja yhden aussi-tytön kanssa, luin juna-aiheista kirjallisuutta (Agatha Christie: murha idän pikajunassa) ja nukuin. Ensimmäinen kiinankielinen kuulutus raja-asemalla Kiinan puolella kohotti mielialaa. Sitä seurasi vaunun pyörien vaihto kapeampaan raideleveyteen sopivaksi (Näin kauas voisi teoriassa matkustaa suomalaisellakin junalla). Mongolia on nyt takana, mietin, palaankohan enää koskaan siihen maahan, kuka tietää.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:50 ap.
29.7.2004 Kuin viimeistä päivää
Vähän ristiriitaiset tunteet lähtöä kohtaan. En oikein tiedä, haluaisinko jäädä tänne jatkaa Kiinaan, vai palata suomeen. Vaikka onkin haikeaa jättää Mongolia taakseen, niin olen kuienkin aika varma, että ainakaan kovin paljoa pidemmäksi aikaa en tänne haluaisi jäädä, kun ei minulla juurikaan ole paikallisia tuttuja. Epämääräinen reissuväsymyksen ja koti-ikävän tunne sen sijaan on realiteetti, joka iski päälle, kun vatsatautisena mietin edessä olevaa reilun kuukauden rinkkamatkaa. Toisaalta uskon kyllä pääseväni nopeasti kiinavireeseen, kunhan aika koittaa.
Päivä alkoi mongolialaistyylisellä odottelulla, kun työtodistuksen tulostaminen ja leiman hankkiminen siihen kesti aamukymmenestä kello yhteen. Loppupäivän sainkin sitten juosta pää kolmantena ja reppu neljäntenä jalkana de-rekisteröitymään, lahjoittamaan rahoja PR:lle, matkamuisto-ostoksille, ostamaan matka-shekkejä, vaihtamaan kiinan yuaneja, kehittämään valokuvia, pakkaamaan ja hankkimaan eväitä.
Viimeistä iltaa vietin mielenkiintoisten poliittisuskonnollissävytteisten keskustelujen merkeissä. Christina, joka on oikein fiksunoloinen ja mukava tyyppi omaa niin vastakkaisia mielipiteitä minun kanssani, että omat suvaitsevaisuuteni rajat olivat kyllä tiukoilla. Hän mm. Uskoo raamattuun sanasta sanaan, kannatta Bushin politiikka ja vastustaa abortin laillistamista. On hassua tavat henkilö, joka persoonana on oikein mukava, mutta jonka ajatukset ovat kuin toiselta planeetalta.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:46 ap.
28.7.2004 Terve kuin pukki
Se on poissa! Vatsaan ei enää satu ja olo on keveä.
Ennen töihin menoa ehdin käydä netissä etsimässä paikallisen punaisen ristin
yhteystiedot.Olen päättänyt lahjoittaa 20 000 T. punaiselle ristille omana pienenä panoksenani hädänalaisten auttamiseksi täällä. Periaatteessa en koskaan anna mitään suoraan kerjäläisille ja katulapsille, joita täällä näkee päivittäin, koska se olisi
uskoakseni varmin tapa pitää heidät kerjäläisinä.
Töissä sain kaikki hommat loppuun niin, että huomenna minun ei tarvitse muuta,
kuin hakea työtodistukseni. Aloitin irtautumisriittini Mongoliasta myymällä Lonely Planettini “Scrolls” kirjakaupassa. Myin kirjan suoraan yhdelle saksalaispariskunnalle, joka oli polkupyörämatkalla täällä. Kauppias avuliaasti
suostui jopa rikkomaan meille vaihtorahaa, vaikka hänelläolisi ollut itselläänkin sama kirja myynnissä 3000 T. kalliimmalla.
Seuraava lähtörituaali oli kehittää muistoksi tänne jääville kavereille
kullekin yksi heistä ottamani valokuva. Kuvapalvelu oli niin positiivinen yllätys hinnan nopeuden ja laadun suhteen, että päätin palata vielä ennen lähtöäni kehittämään kaikki Mongolian kuvat paperille.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:17 ap.
27.7.2004 Havannan sillat
Jos minulla on joskus löysää töissà, niin on kyllä Davidillakin. Viimeviikon hän vain surffaili netissä ja tänään, kun kysyin, että oliko hänellä nyt töitä vastaus kuului: “Joo aamupäivällä tehtäväni oli tappaa kaksi hiirtä laboratoriosta kumisella vasaralla ja iltapäivà on minulla vapaa.”
Jatkoin PLC-harjoituksiani kirjoittamalla ohjelman kahden fiktiivisen nestesäiliön fiktiiviselle kontrollisysteemille. Vähän niinkuin olisin yksityisopetuksessa automaatio- ja systeemitekniikan alalla, siis enemmänkin opiskelemassa, kuin töissä. Toisaalta täällä kummittelee vielä kommunismin aikainen käsitys, jonka mukaan työn määritelmäksi riittää, että tekee jotain tuottavuudesta tai hyödyllisyydestä piittaamatta. Työni ovatkin täällä, kuin siltoja Havannaan johtavan moottoritien yli; oikein komeita, mutta turhia, kun sillan molemmissa päissà on vain peltoa.
Tänään, kun olen ollut kaksi päivää vajaat kaksi kuukautta Ulaanbaatarissa tapahtui suoranainen ihme. Yksi autoilija pysähtyi ja antoi tietä minulle jalankulkijalle. Tilanteesta on todettava, että kuljettaja oli nainen. Jottei viikon teema unohtuisi, niin mainittakoon nyt sananen vatsan voinnistakin, olo on ollut heikko, ja olen paastonnut koko päivän.
Lähettänyt Antti Poikola : keskiviikkona, elokuuta 04, 2004 klo: 11:00 ap.
26.7.2004 Burp
Päivän ajan olin fiksu pidättäydyin syömästä mitään, mutta töiden jälkeen olin niin nälkäinen, että menin korealaiseen ja tilasin annoksen Kimchi paistettua riisiä… virhe! Söin kyllä hyvällä ruokahalulla puheliaan mormooni lähetyssaarnajan seurassa, mutta kotimatkalla alkoi tuntua siltä, kuin riisit vatsassani olisivat yht’äkkiä paisuneet kymmenkertaisiksi.
Makoilin ja röyhtäilin hervotomana sohvalla pari tuntia, kunnes olo taas helpotti ja lahdin liikenteeseen. Fiksu olisi oppinut yhdestä kerrasta, mutta minäpà tilasin vielä ravintolassa iltapalaksi vielä ison voileivän, jonka vaikutukset olivat jokseenkin samaa luokkaa, kuin riisilläkin.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 03, 2004 klo: 11:52 ap.
25.7.2004 Voi tauti
Yö teltassa palellen ja hikoillen samanaikaisesti, sekä kiemurrellen vatsakramppien ansiosta ja röyhtäilyä tietenkään unohtamatta todisti kyllä sen, että tauti on aivan varmasti jotain muuta, kuin krapula. Aamulla tulin siihen tulokseen, että on parempi liftata kotiin, kuin odottaa iltaan asti ja kärsiä.
Käpöttelin joen vartta ja katselin, olisiko joku muu piknikpoppoo lähtöpuuhissa. Ensimmäiset, joilta kysyin ymmärsivät kysymykseni väärin ja luulivat, että kysyn, missä on Ulaanbaatar. Heviittoilivat siihen suuntaan, mihin olin menossakin, joten jatkoin matkaani ja kysyin seuraavilta. Kyyti järjestyi, mutta kuski veloitti siitä 10000 Tugrigia, mikä tuntuu täällä paljolta, mutta ei tietenkään ole verrattavissa suomen taksihintoihin.
Kotona minua odotti oikeasti erittäin hyvin iloinen yllätys, nimittäin lämmin suihku, ensimmäinen laatuaan pariin viikkoon.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 11:48 ap.
24.7.2004 Kemeli-kameli Auts!
Heräsin tekstiviestiin, jossa David ilmoitti, että bussikyyti on järjestetty ja Lähtö Tereljiin telttailemaan kello kaksi. Olo oli sanoinkuvaamattomman hutera, mutta urheasti pakkasin tavarat ja kävin ostamassa eväitä. Matka, joka ei ole pitkä, mutta kuitenkin normaalin mongolistandardin mukaisesti kuoppainen hirvitti tässä olotilassa jo etukäteen, eikä osoittanut pelkojani turhiksi. Ensimmäiseen puoleen tuntiin en tohtinut edes puhua, kun pelkäsin suusta tulevan jotain muuta, jos sen avaa.
Pikkuhiljaa oloni kuitenkin tasaantui ja kun pysähdyimme katsomaan turistikameleita olin jo niin voimissani, että uskaltauduin pienelle kameliratsastukselle. Täytyy sanoa, että veikeitä elukoita nuo kamelit. Selässä ollessa tuntuu, että ne ovat ainakin tuplasti mongolialaisen hevosen korkuisia. Siinä sitä sitten mennä viipotettiin kyttyrät vinossa. Ennen tätä päivää en olisi varmaankaan osannut vastata kysymykseen siitä, miten kameli ääntelee (Auts Auts!).
Illalla vatsakipu vain paheni, joten aloin epäillä, että mahdollisesti kysymyksessä on sittenkin joku muu, kuin vain itseaiheutettu synttärikrapula. Illan huippu mahtoi sitten olla, kun kyyristelin jossain metsässä riittävän kaukana leiristä ja odottelin, josko oksu tulisi. Ja tulihan se.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 11:34 ap.
23.7.2004 Juhlahumua
Pahus, lempi internetkahvilani heittäytyi hankalaksi. Saivat minut kiinni itse teosta ronkkimasta koneen takalistoa, kun yritin asentaa USB-muistipalikkaa paikoilleen. Sanoivat, ettei niin saisi tehdä. Lukuisia kertoja aikaisemmin olen kenekään huomaamatta käyttänyt USB-potikkaani täällä.
Päivän loistouutinen oli, että sveitsiläinen Julian, jolle tein tahattomat oharit eilen (PS. Ei kannata lukea päiväkirjaa takaperin) oli myöskin unohtanut tapaamisen, joten kukaan ei kärsinyt, paitsi minä itsesyytöksistäni.
Nyt on sitten sekin koettu, mitä on juhlistaa syntymäpäiviä yhdessä amerikkalaisen kanssa kreikkalaisessa ravintolassa Mongoliassa, kun pöytäseurue koostuu kymmenen eri kansallisuuden edustajista. Loppupäätelmä, ei mitenkään niin kummallista, mutta hauskaa. Ruoka oli hyvää ja riittoisaa, eikä laskukaan päätä huimannut, kun 19 hengen seurue söi ja joi yhteensä alle sadalla eurolla. Kommentistani ei pidä vetää johtopäätöstä, että olisin höveliydessäni maksanut koko roskan omasta pussistani, vaan lasku suoritettiin kolehdilla.
Jatkot norjalaisen Oyvindin luona olivat vodka-gelatiini shottien siivittämät ja kerrassaan rattoisat. Lahjaksi sain pienen minijurtan ja Shagai pelin (se tikanneppausjuttu), aivan huippua.
Lähettänyt Antti Poikola : klo: 11:28 ap.