2.8.2004 Kiinalaista urheilua
Paiva on sumuinen, mutta mieli on iloinen ja kirkas. Toiveeni toteutui ja paasin pyoran selkaan Pekingissa. Kaikilla suuremmilla kaduilla on vahintaan yhden autokaistan levyinen pyorakaista, joka on kokonaan erotettu moottoriliikenteesta, niin, ettei tarvitse huolehtia muusta, kuin kanssapyorailijoista. Pienemmilla kaduilla pyorakaista on autojen vieressa, mutta silti meno on moninverroin turvallisempaa, kuin kotoisessa Helsingissa.
Pelkastaan moni-ilmeisen kaupungin katseleminen pyoran selasta on niin nautinnollista, etta olisin voinut vain polkea paamaarattomasti koko paivan. Peking on modernin ja perinteisen, seka pienen ja suuren sekamelska. Kehakadut ovat monikkaistaisia moottoriteita, mutta valissa on kapeita pikkukujia, joilla Kiinalaisukot pelaavat korttia ja Mahjongia.
Vaihdoin trans-siperian oppaani Kiina-kirjaan ilman valirahaa Monkey Business nimisessa trans-siperian junamatkailuun erikoistuneessa matkatoimistossa. Ennen vaihtokauppaa kirjoitin oppaan sisakanteen salaisen viestin seuraavalle omistajalle. Toivoin, etta han myisi kirjan edellee, jotta sama kirja saisi matkustaa mahdollisimman monta kertaa Siperian junassa. Samalla jatin oman sahkopostiosoitteeni, jotta tulevat omistajat voisivat kertoa minulle kirjani kohtalosta.
Muutaman tunnin pyorailyn jalkeen sain ikavan saastepaansaryn, jalleen yksi yhtenevaisyys lisaa Meksiko-Cityyn. Paatin paeta liikennetta alunperin Kublai Khaanin (yksi Chingiksen seuraajista) rakennuttaman tekojarven rannalle Beihai-puistoon. Vaikka minusta suomalaisena tuntuikin omituiselta maksaa sisaanpaasysta puistoon, niin rahoilleen (5 yuania) sai kylla vastinetta.
Puisto on ahtaasti asuville Pekingilaisille paikka harrastuksille. Jos aviopuoliso ei osaa arvostaa kiinalaisen viulun soittoa, niin puisto on hyva paikka harjoittelulle, tai jos 15 nelion asunto on liian pieni kansantansseille, niin aina voi kantaa mankan puistoon harjoituksia varten. Miksi turhaan maksaa hallimaksuja sulkapallosta, kun puistosta loytyy kenttia, kunhan vain ottaa verkon ja muun tarpeellisen mukaan. Katsottuani aikani yhta sulkapallomatsia minut kutsuttiin pelaamaan. Mohomahainen keski-ikainen kiinalaismies pieksutti minut ihan mennen tullen. Parinkymmenen minuutin pelin jalkeen olin litimarka hiesta, eika kiinalaisen otsalla nakynyt pisaraakaan. Edellisten lajien lisaksi seurasin ainakin kuorolaulantaa ja sulkajalkapalloa.
Tappiollisen mutta hauskan pelin jalkeen jatkoin matkaani tapaamaan Patrickia moderneimpaan ostoskeskustaan, jossa on kaikki kalleimmat ostoskeskukset ja viiden tahden hotellit. Taalla kohtasin ehka ensimmaisen kerran elaessani pysakointiongelmia polkupyoran kanssa. Minun oli jatettava pyora maksulliseen vartioituun parkkiin, koska kaikkialla muualla oli polkupyoran pysakointi kielletty.
Patrick on lahdossa minun kanssani matkustamaan Etela-Kiinaan ja teimme alustavan matkasuunnitelman. Han myos lupasi, etta voin huomenna muuttaa tavarani ja itseni hanen luokseen ja nain saastaa muutaman sata yuania hostellimaksuissa.
Kun olin palauttamassa polkupyoraa vuokraamoon kuulin kahden ohikulkevan tyton puhuvan suomea. Juoksin heidan peraansa ja kysyin haluaisivatko he mahdollisesti ottaa vastaan lahjoituksena Ilkka Remeksen kirjan, jota en millaan raatsinut jattaa Mongoliaan. Onnistuihan se, jo toinen kirja kiertoon saman paivan aikana.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 10, 2004 klo: 2:47 ip.