30.7.2004 Mongolian loppu

Taas alkaa uusi vaihe matkallani ja päiväkirjassanikin on sopivasti enää viisi tyhjää sivua jäljellä. Pystyäkseni rauhallisin mielin kommentoimaan päivän kulkua on minun ensin avauduttava viimeisimmästä…

Mongolian rajaviranomaiset tulivat kysymään passeja. Kaikkien muiden passeja he vain vilkaisivat nopeasti, mutta minunpassini kanssa heppu katosi johonkin ainakin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen hän tuli takaisin ja kutsui minut mukaansa. Rauhallisin mielin seurasin häntä toimistoon, sillä eihän minulla pitäisi olla mitään hätää. Olen rekisteröinyt viisumini ajallaan ja eilen kävin de-rekisteröimässà sen. Toimistossa minua palveli mies, joka erittäin agressiivisesti osoitti passini viisumisivvua ja huusi vajaita englanninkielisiä lauseita, joista käsitin, että viisumini oli umpeutunut ja minun pitäisi palata Ulaanbaatariin anomaan uutta.
En uskonut korviani, vastahan eilen immigration toimistossa kaikki oli ollut kunnossa. Silmiäni minun oli kuitekin pakko uskoa, kun viisumissani, jonka olin tähän päivään asti uskonut olevan kolme kuukautta voimassa lukikin voimassaoloajan kohdalla 45 päivää.

Soitin yhdelle mongolialaiselle ystävälleni ja pyysin häntä tulkkaamaan rajamiehen puheita. Loppujen lopuksi minun piti maksaa 100 dollaria sakkoa ylittyneestä viisumista ja 43 dollaria uudesta hätäpikaviisumista. Onneksi vaunussani matkustavat ranskalaisperhe (äiti ja kaksi aikuista tytärtä) oli niin ystävällinen, ettà lainasi minulle rahat.

Koska junan lähtöön oli vain kymmenen minuuttia aikaa jouduin hikipäissàni ravaamaan toimiston ja junan väliä ensin hakemaan puhelinmuistiotani ja sitten rahoja. Molemmilla kerroilla laiturilla päivystävät rajavartijatädit yrittivät pysäyttää minua, mutta koska en ymmärtänyt heidän mongoliankielisiä kehoituksia väistin heidät vain nopealla sivuttaisliikkeellä ja hyppäsin junaan. Köyhdyin kerralla melkein sen, mità kahdessa kuukaudessa ansaitsin Mongoliassa, mutta pääasia on, että sain jaltkaa matkaani kohti Pekingiä.

Ainoa selitys, jonka keksin mysteerisesti lyhentyneelle viisumille on, että anomusvaiheessa olen June ja July keskenään.Kaikkein eniten minua kuitenkin ihmetytttää, miksei Immigration toimistossa puututtu asiaan sen enenpää rekisteröinti, kuin de-rekisteröintivaiheessakaan. Liekö se on jotain mustaa huumoria lähettää huolimattomia turisteja raja-asemalle keskelle Gobin autiomaata selvittelemään tilannetta.

Koko hässäkästä sain kuitenkin itseni kehittämisvision. Haluan olla niin cool, että seuraavan kerran vastaavanlaisessa tilanteessa en hermostu, enkä menetä malttiani lainkaan, sillä nyt se agressiivinen rajamies sai minulta aika vittumaista palautetta, vaikka hän tekikin vain työtään.

Muuten junamatkapäivä meni yllättävän nopeasti. Pelailimme kortti ranskalaisten ja yhden aussi-tytön kanssa, luin juna-aiheista kirjallisuutta (Agatha Christie: murha idän pikajunassa) ja nukuin. Ensimmäinen kiinankielinen kuulutus raja-asemalla Kiinan puolella kohotti mielialaa. Sitä seurasi vaunun pyörien vaihto kapeampaan raideleveyteen sopivaksi (Näin kauas voisi teoriassa matkustaa suomalaisellakin junalla). Mongolia on nyt takana, mietin, palaankohan enää koskaan siihen maahan, kuka tietää.

Lähettänyt Antti Poikola : perjantaina, elokuuta 06, 2004 klo: 9:50 ap.