21.8.2004 Ganlanba
Nyt olen saapunut syvaan etelaan maaseudulle, jossa tutut ruukkukasvit rehottavat villina ja kanat tepastelevat vapaina. Paikan nimi on Ganlanba, tosin aamulla tanne saapuessani en voinut olla sataprosenttisen varma siita, missa kaupungissa olen.
Ensin yritin itsepaisesti loytaa opaskirjassa mainittua hotellia, mutta kierrettyani tayden kunniakierroksen rinkka selassa kylan keskustan ympari luovutin ja antauduin kolmipyoramopokuskin vietavaksi. Ukkeli vei minut hotelliin, jonka olin ohittanut vain noin viisi minuuttia aiemmin. Ainoa nakyva merkki hotellista on kiinankielinen kyltti, joka minun mandariinintaidoillani luettuna voisi olla yhtahyvin kenkakaupan tai kalasavustamon mainos. Joku muukin turisti oli kuitenkin loytanyt samaisen paikan, silla edellinen merkinta sisaankirjautumiskirjassa oli parin paivan takaa australialaiselta tytolta.
Taalla etelassa vaesto on vahemman kiinalaista ja eri etniset vahemmistot ovat enemmistona. Vuokrasin pyoran, jolla sitten lahdin tutustumaan lahiston maaseutuun ja Dai-kansan kyliin.
Parinkymmenen kilometrin lenkki oli aivan mahtava. Jotenkin koko seutu huokuu sellaista autenttisuutta, jota en viela muualla pain kiinaa ole nahnyt. Jo ihmisten uteliaisuus todistaa, etta turisti ei ole viela kovin yleinen naky naillamain. (Nainollen minulla on kyseenalainen kunnia olla niiden syopalaisten etujoukoissa, jotka lopulta tamankin autenttisuuden tuhoavat) Yksi mieleenpainuva naky oli, kun kaksi nuorta munkkia huristelivat pratkalla kaavut hulmuten ohi.
Parikymmenta kilsaa kunnon rautarunkoisella munamankelilla oli riittavasti, etta pienet paivaunet maistuivat. Se oli myos riittavasti, etta ehdin karventaa niskani auringossa. Nokosten jalkeen tein seuraavan ekskursioni, talla kertaa Mekong-joen toiselle puolelle. Tormasin kulkueeseen, jonka edella vanhemmat miehet tanssivat jotain epamaaraisesti capoeiraamuistuttavaa taistelutanssia. Kulkueen nayttava keskipiste oli kolmipyoraisen polkupyoran lavalle rakennettu elefanttihahmo, jonka perassa tulivat juhlapukuihin sonnustautunut naisvaki. Lisaksi kulkueessa joku kannatteli koristesalkoa, johon oli ripustettu seteleita. Tama olisi voinut muuten olla vaikka haa- tai hautajaiskulkue, mutta missaan ei nakynyt sen enempaa morsiusparia, kuin ruumistakaan. Sinansa tama parinkymmenen hengel rituaali ei ollut niin nayttava, mita voisi kuvitella loytyvan vaikkapa Rion samba-karnevaaleilta, mutta se tosiseikka, etta tama kulkue jarjestettiin taalla perhepiirissa jonkun asian kunniaksi riippumatta siita, onko kukaan katsomassa vai ei teki siita nakemisen arvoisen.
Palasin auringonlaskun aikaan lautalla takaisin vuolaana virtaavan Mekong-joen yli. Samalla lautalla tuli myos nelihenkinen perhe yhden moottoripyoran kyydissa. Paivan aikana olen nahnyt niin monta pienta ja ihmeellista asiaa, etta mieleni tekisi hyrailla erasta tunnettua lastenlaulua. Pimean laskeuduttua kavelin viela hotellini liepeilla ja kuulin yhdesta baarista aanekkaita kannustushuutoja. Ajattelin, etta porukka on varmaankin huutamasa Kiinalle jalleen uutta olympiamitalia ja menin uteliaana katsomaan, etta missa lajissa. Sisalla minua odotti viela paivan viimeinen ihmeellinen kokemus, silla laji oli kukkotappelu. Olisin voinut kernaasti lyoda vetoa yhden porhistelevan kukkoilevan kukon puolesta, mutta vedonlyontisysteemi vaikutti hieman liian haastavalta vasta-alkajalle.
Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 24, 2004 klo: 2:47 ip.