6.8.2004 Karaokehotelli

Peking on taynna mielenkiintoista nahtavaa turistille. Itse olen niin ihastunut tahan kaupunkiin, etta olen jattanyt suuren osan nahtavyyksista seuraavaan visiittiin. Tanaan jatin kielletyn kaupungin valiin, kun kuulin sisaanpaasyn olevan halvempi opiskelijakortin kanssa ja olin unohtanut omani kotiin. Myohemmin minua kyllakin valaistiin, etta ainoastaan kiinalainen opiskelijakortti oikeuttaa alennukseen.

Nahtavyyksien sijasta kaytin aikani tinkimiseen. Jatkoin eiliseen malliin ja hankin pystykauluksisen kiina-puuvillapaidan neljallakymmenella yuanilla (4 euroa), kun lahtohinta oli 150. Loysin myos pitkan etsimisen jalkeen samanlaisen erittain kovaaamisen patterikayttoisen pyorankellon, joka oli vuokrapyorassani. Suomessa kello on varmasti liikenneturvallisuusriski, mutta minun oli vain pakko ostaa se, kun se on jotain niin ihanan kiinalaista.

Monta kertaa aikaisemminkin olen pohtinut mielessani, etta olo Kiinassa on kuin elokuvasta "Lost in Translation". Etenkin vaenpaljous ja kasittamattomien kiinalaismerkkien paljous virittavat sellaisen ilmapiirin, etta tunnen olevani jollain koomisella tavalla hukassa, vaikka olisinkin aivan kartalla. Viimeisen silauksen elokuvavertaukselleni antoi karaokehotelli, johon menimme viettamaan iltaa. Monikerroksinen sisustukseltaan viiden tahden hotellin veroinen aivan uskomaton paikka. Vuokrasimme pienen karaokehuoneen viidelle hengelle, tilasimme Long Island Ice Tea:t ja ilonpito oli valmis alkamaan. Alkuun vannoin, etten laulaisi, mutta koko konsepti oli niin toimiva, etta loppupeleissa jopa mina "lauloin" aaneni kaheaksi.

Lähettänyt Antti Poikola : keskiviikkona, elokuuta 11, 2004 klo: 2:21 ip.