Viimeinen posti

Heh, pääsin kyllä kotiin tuolta Venäjä-Mongolia-Kiina-Laos-Thaimaa-reissulta, enkä suinkaan jäänyt kykkimään Hua-hinin rannalla, enkä myöskään ole hukkunut neljä kuukautta myöhemmin tulleen tsunamin mukana. Viimeisimmät päivät päiväkirjasta taisivat jäädä ikuisiksi ajoiksi päiväkirjaan, kun suomeen palattuani en enää jaksanut päivittää tätä Blogia.

Koko matkapäiväkirja (lukuunottamatta niitä viimeisimpiä päiviä) löytyy kronologiseen järjestykseen käännetynä ja ä-pilkkujen kera osoitteesta:

www.hut.fi/~apoikola/mongoliaweb/mongoliablog.html

Jos taas sattumoisin kiinnostaa mitä minulle nykyisin kuuluu, niin kannattanee suunnata minun Brasilia-blogiini:

www.hut.fi/~apoikola/mylife.html


Heippa hei.

LOPPU.

Lähettänyt Antti Poikola : lauantaina, maaliskuuta 12, 2005 klo: 2:11 ap.

27.8.2004 Hua Hin

Aamulla vaihdoin hotellia 250 Bathin (5 eepoo) paikasta halvempaan 150 Bathin Relax guesthouseen. Sen jalkeen menin Helin ja Henkan siivella viiden tahden Hiltonin uima-altaalle.

Yrityksesta huolimatta en onnistunut olemaan koko paivaa tekematta mitaan. Kun palasin altaalta kotimajatalooni nain poydalla Hua Hin oppaan, jonka kannessa mies holkkaa rannalla. Sain kummallisen inspiraation ja lahdin holkkaamaan rannalle. Puolen tunnin holkan jalkeen olin vakuuttunut, etta jos asuisin jossain autiolla hiekkarannalla niin voisin tosissani kayda juoksemassa vaikka paivittain.

Suihkun ja ruokailun jalkeen minulla oli viela reilu puoli tuntia aikaa ennen sovittua tapaamista. Haahuilin kaupungilla ja paatin menna katsastamaan, mita raataliliikkeet veloittavat mittatilauspuvuista. Taitavan intialais-myyntimiehen puhuttelussa katselu muuttui pian kankaan valinnaksi ja mittojen ottamiseksi. Sen verran kuitenkin pystyin toppuuttelemaan, etten ottanut extrahousuja, enka toista kauluspaitaa, vaikka pakettihinta olisikin houkutellut. Vain villakangaspuku ja valkoinen kauluspaita hintaan 90 euroa plus solmio kaupanpaalle. Mitat otettiin heti, huomenna olisi ensimmainen sovitus ja sunnuntaina saisin hakea valmiin puvun.

Aamulla se katu, jonka varrella pieni Relax majataloni sijaitsee naytti varsin rauhalliselta, mutta illantullen se oli muuttunut varsinaiseksi ilokaduksi. Se on vain niin kovin perverssin nakoista, kun vanhat valkonaama-aijat kulkevat avoimesti nuorten Thai-tyttojen kanssa. Laosissa Alain oli kertonut kuinka parittajat kayvat ostosretkilla superkoyhissa maaseutukylissa, joista tytot sitten tuodaan Bankokiin ja kenties myos tanne Hua Hiniin.

Pidin katseen kadussa ja tukin korvani peraan huutelevilta tytoilta. Majataloa pitava perhe oli jo ilmeisesti mennyt nukkumaan. Pimputin ovikelloa moneen kertaan, mutta vain yksi monista perheen koirista reagoi kutsuuni heiluttamalla hantaansa. Kun kymmenen minuutin seisoskelun jalkeen totesin, ettei ovi ollutkaan lukittu tunsin itseni taas vaihteeksi varsin tyhmaksi.

Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 31, 2004 klo: 9:22 ap.

26.8.2004 Bankok

Kun ison kaupungin asukas sanoo, etta joku paikka on kaukana, niin silloin paree uskoa, etta sinne on aika halvatun pitka matka! Soitin asemalta Mongoliassa tapaamani thaimaalaisen Natin kaverille Linkille. Han sanoi, etta voin vieda tavarani hanen luokseen ja yopyakin halutessani. Han antoi bussin numeron ja pysakin nimen, missa minun pitaisi jaada pois ja varoitti, etta matka on pitka.Turisti-infon mies kirjoitti pysakin nimen "Sapanmai" thai-aakkosilla vahvisti, etta se on todellakin kaukana. Ajattelin mielessani, etta joudun varmaan istumaan ainakin tunnin ruuhkabussissa.

Naytin bussin numero 34 kuljettajalle thain kielista lappusta ja pyysin hanta kertomaan minulle sitten, kun minun pitaa jaada pois. Bankok on iso kaoottinen ja saastunut kaupunki, mutta se ei ainakaan ensinakemalta savayttanyt minua samalla tavalla, kuin isot kaupungit yleensa. Liikenne on todella pahanlaatuinen syopa, joka kurittaa kaupunkia. Autot liikkuvat vain nykayksittain, mutta savuttavat jatkuvasti. Liikennepoliisit nayttavat terroristi-alieneilta koko kasvot peittavine saastemaskeineen ja vain extreme-duudson edes kuvittelisi liikkuvansa taalla polkupyoralla.

Istuttuani puolitoista tuntia bussissa aloin pikkuhiljaa huolestua, etta olikohan kuski ymmartanyt minua oikein ja naytin hanelle uudelleen lappusta. Han vain viittoili eteenpain, joten istuuduin takaisin paikalleni odottamaan. Kahden tunnin kohdalla kuljettaja sitten sanoi vihdoin, etta tama olisi minun pysakkini. Soitin uudelleen Linkille ja han lupasi tulla hakemaan minut pysakilta. Link on rastatukkainen thaimaalaistytto, joka opiskelee tietojenkasittelya, tavallaan melko yllattava kombinaatio. Hanen opiskelijakampallaan paasin vihdoin eroon rinkastani ja sain nauttia suihkusta. Kun aloin suunnitella matkani jatkamista, niin suuren kaupungin ongelmat tulivat uudelleen vastaan. Viimeinen bussi Hua Hinin rantalomakohteeseen, jossa ystavani Heli sattumoisin on viela muutaman paivan ajan olisi lahtenyt reilun kahden tunnin kuluttua, mutta tassa ruuhkassa Linkin kampalta bussiasemalle olisi mennyt ainakin kolme tuntia.

Junia onneksi kulkee viela myohemminkin. Link lahti seurakseni asemalle, koska hanella on illalla japanin tunti samalla suunnalla. Talla kertaa matkaan meni jos mahdollista niin viela kauemmin, kuin aamulla, vaikka otimme alkumatkasta ruuhkassa nopeammat moottoripyorataksit. Ostin lipun kolmannen luokan vaunuun, jossa sitten istuin heti munkeille ja invalideille varattujen penkkirivien takana.

Saapuminen Hua Hiniin oli siirtyminen reppumatkalaisten valtakunnasta pakettimatkalaisten maahan. Aurinkomatkojen toimisto tervehti iloisesti ohikulkijoita skandinaavikadulla, jossa ravintoloiden ruokalistat loytyvat niin suomeksi ruotsiksi, kuin englanniksikin. Toista se oli kiinassa yrittaa arvailla pelkan hinnan ja kiinalaisten piktogrammien perusteella, etta mitahan soisi. Jotenkin shokeeraavaa, mutta ihan hupaisaa kuulla taas pitkasta aikaa suomea. Heli ja Henkka olivat numerot 6 ja 7 tapaamistani suomalaisista viimeisen kolmen ja puolen kuukauden aikana ja nyt yht'akkia ravintoloitsijat suosittelevat kinttu-pipsaa sujuvalla somella.

Lähettänyt Antti Poikola : klo: 9:22 ap.

25.8.2004 Kohti etelaa II

Yksi paiva lepoa ja kaksi matkantekoa. Tasta rytmista on pidettava kiinni, jos meinaan ehtia pitaa edes muutaman paivan rantalomaa ennen kotiinpaluuta.

Vaikka kello on vasta vartin vaille kuusi aamulla Alain nousee ylos, kertaa suullisestiu kirjallisesti antamansa ohjeet ja saattaa minut hostellin portille. Sanoisin, etta aimoannos isallista huolenpitoa vastineeksi poikamaisesta sankarinpalvonnasta.

Otan tuk-tukin bussiasemalle ja olen sen verran ajoissa, etta ehdin syoda yhden kolonialismin jaanteen eli ranskalaisen baguetten aamiaiseksi ennen kymmenen tunnin bussimatkaa. Alkumatkan huikaisevat maisemat saivat taas tasamaan kansalaisen haukkomaan henkeaan. Aamusumu oli keraantynyt pilviksi alas laaksoihin, joidenka ylapuolella bussi kurvaili. Vihdoinkin sain sain nahda sen pilvimeren, jota Emei-sanin liian kirkas saa ei tarjonnut. Loppumatka oli huomattavasti paljon tylsempi. Lukuunottamatta lounastauolla tapaamaani hakitettya muurahaiskarhua en nahnyt mitaan mielenkiintoista.

Vientianesta jatkoimme yhden irlantilaisen ja yhden englantilaisen hepun kanssa tuk-tukilla (tuk-tuk = kolmipyoramopotaksi) Mekong joen eli rajan ylittavalle ystavyyden sillalle. Thaimaan puolella ehdin hyvin Bankokiin menevaan yojunaan, vaikka se lahtikin perati puolitoista tuntia aiemmin, mita arvon ranskalainen hammaskirurgi oli ohjeisiinsa kirjoittanut. Lippua ostaessa unohdin, etta olen lahestulkoon allerginen ilmastoinnilli ja maksoin lisahintaa siita hyvasta, etta saan palella ja sairastua yon aikana. Kiinalaisjuniin verrattuna thaimaalainen on sieluton ja kolkko, mutta siisti.

Lähettänyt Antti Poikola : klo: 8:52 ap.

24.8.2004 Luang Prabang

Yo oli erinomaisesti nukuttu hinta-laatusuhteeltaan tahan mennessa matkan parhaassa hostellissa. Etenkin puhtauskasitys nayttaa olevan taalla toista luokkaa, kuin lattialle syljeskelevilla kiinalaisilla. Jopa kengat on jatettava hostellissa eteiseen, ihan tulee kotisuomen tavat mieleen.

Aamuteen aaressa utelen maailmaa matkanneelta Alainilta, mita kielia han puhuu. Ranskaa, saksaa, englantia, hepreaa... puhe kaantyy juutalaisuuteen, Israeliin ja Ariel Sharonin taannoiseen lausuntoon ranskan juutalaisten tilanteesta. Saan kaikkiin edella mainittuihin teemoihin kattavan omakohtaisilla kokemuksilla hoystetyn tosin jokseenkin puolueellisen selvityksen. Kiinnostavuudessa Alain kylla pesee kaikki semihurjia matkoja tehneet keltanokkareppumatkailijat. Kuuntelen hanta lumoutuneena, kuin sankarinpalvontaan taipuvainen pikkupoika konsanaan.

Teetuokion jalkeen vuokrasin pyoran, joka onkin ihan luksusmenopeli niihin kuppaisiin kiinakonkeleihin verrattuna, joilla olen tahanmennessa suhaillut. Eika edes panttia tarvinnut jattaa vuokraamoon.

Luang Prabang on pieni kahden joen yhtymakohtaan rakennettu kaupunki, joka on kokonaisuutena luokiteltu UNESCO:n maailmanperintokohteeksi. Suuren osan rakennuskannasta muodostavat toinen toistaan upeammat kullatut Buddhalais-temppelit ja loput taloista ovat kolonialaistyyliin rakennettuja pikkuhuviloita, jotka luovat kaupunkiin Etela-Eurooppalaista tunnelmaa.

Turismi on selvasti paikan paaelinkeino, mutta jotenkin sekin on hoidettu elegantimmin, kuin monissa Kiinan kaupungeissa. Suurin ero liennee siina, etta taalla kukaan ei vakisin tuputa mitaan tuotetta tai palvelua. Jatkuvan "Hello!" huutelun sijaan saattaa vain satunnaiseti kuulla hillityn "Mosjoon". Kaikki palvelut on kuitenkin kunnossa ja etenkin sensuroidun kiinalaisen etananetin jalkeen oli kerrassaan nautinnollista (Mitahan helvetin matkaoppaan mainostekstia olen oikein kirjoittamassa?) lukea posteja nopeassa ja siistissa "ilman kenkia" nettikahvilassa.

Rennon paivan paatteeksi palaan hostellille, josta loydan Alainin jattaman kirjeen; tarkat ohjeet siita, miten paasen katevimmin Bankokiin. Kirjeessaan han toivottaa hyvaa matkaa silta varalta, jos emme enaa tapaa. Han on tapaamassa ranskalaista ystavaansa ja jaa mahdollisesti hanen luokseen yoksi.

Kayn viela kaupunkikierroksella myymassa kiinan opaskirjani, hankkimassa bussilipun Vientianeen huomisaamuksi ja ostamassa vahan taytetta rinkkaani: riisipaperilamppu ja t-paita. Juuri kun olen saanut jalleen kerran ahdettua liikkuvan omaisuuteni rinkkaan saapuu ranskalainen hammaskirurgi takaisin hostellille.

Lähettänyt Antti Poikola : klo: 8:36 ap.

23.8.2004 Laos

Laos on ehdottomasti suurin timantti taydellisen matkaorganisaationi kruunussa. Ainoa informaatio, mita minulla on koko maasta on hataseen japanilaisen japanilaisesta opaskirjasta kopioitu Pohjois-Laosin kartta. Niin ja tietysti eilen opin, etta rahayksikko on Kip ja niita kippeja on monta.

Jos kiinan puolella hammastytti rajakylan suuri rakennustyomaa, niin Laosin puolella hammastyttaa koko rajakylan olemattomuus. Vastassa oli mutainen ja kuoppainen tie, pari lautakojua, alastomia lapsia, kanoja puhveleita (tms. isoja otuksia) seka ymparoiva trooppinen vuoristomaisema.

Hyppasimme japsin kanssa yhden kuorma-autobussin lavalle odottelemaan, etta se saisi riittavasti matkustajia ja lahtisi kohti lahinta suurempaa taajamaa. Odottelimme ja aina valilla seuraamme liittyi uusi matkustaja tavaroineen. Paikalle tuli myos vanhempi eurooppalainen mies, joka yritti odotellessa liftata jokaiseen ohikulkevaan ajoneuvoon, mutta tuloksetta. Liftailun ohessa mies tuli juttelemaan. Han on Strasbourgilainen hammaslaakari, joka on viettanyt viimeiset viisi kesaa Laosissa. Mies antoi myos ensimmaisen opetuksen Laosista: laosilaisilla on aikaa odotella. Sanonnan mukaan thaimaalaiset kylvavat riisin, vietnamilaiset niittavat sen, mutta laosilaiset vain katselevat ja odottelevat sen kasvamista.

Lopulta kun pikkukuormurimme lava oli taynna kuski oli tyytyvainen ja lahdimme matkaan. Koska ranskalainen ei edelleenkaan ollut saanut kyytia tuli hankin mukaamme. Toki poimimme myos matkalta kaikki halukkaat lavalle. Bussikuormuri huristeli mutkittelevaa vuoristotieta pienten bambukylien lapi vaistellen tiella kirmaavia porsaita ja vastaantulevia heimonaisia. Kiinaan verrattuna Laos on todella alikehittynyt, mutta samalla luonto on koskemattomampi ja kauniimpi.

Yllattaen ranskalaismies pysayttaa kuormurin, seka vastaantulevan oikean linja-auton. Linjuri on menossa kohti etelaa risteysasemalle, josta olisi mahdollista saada toinen bussi viela tanaan suoraan Luang Prabangiin, joka on kuulemma nakemisen arvoinen entinen paakaupunki. Paatan lennosta vaihtaa matkasuunnitelmaani ja seurata ranskalaista.

Isossa bussissa meille tarjotaan jakkarat, joilla voimme istua keskikaytavalla, koska bussi on enemman, kuin viimeista paikkaa myoten taynna. Matka etenee mahtavien maisemien lapi ja vaikka mukavuus on tasta kaukana, niin silti olen tyytyvainen, etta valitsin maitse matkustamisen sen sijaan, etta olisin lentanyt Kunmingista suoraan Bankokiin.

Risteysasemalla, jonka nimea en enaa kykene muistamaan vaihdoimme minibussiin, joka menee Luang Prabangiin. Kahdensadan kilometrin matkaan kului viisi tuntia. Tassa ajassa ehdin kuulla Alainilta (se ranskalainen hammaskirurgi) monen monta kiintoisaa tarinaa hanen matkoiltaan ja tietomaarani Laosista myoskin moninkertaistui.

Naita viidakon peittamia vuoria katsellessa voi hyvin kuvitella kuinka orpo olo on jenkkisotilailla voinut olla Vietnamin sodassa. Se mika on lapitunkematonta valkonaamalle on koti takalaisille heimolaisille. Ihmiset ovat taalla jo huomattavan erinakoisia, kuin kiinalaiset. Siirtomaa-aikaan ranska kutsui aluetta Indokiinaksi ja ihmiset todella nayttavat olevan jotain intialaisten ja kiinalaisten valilta. Naiset pukeutuvat elegantisti saria muistuttavaan hameeseen ja ovat tottakai kauniita (olen tainnut sanoa samaa jo ainakin mongolialaisista ja kiinalaisista naisista). Toinen ihmisiin liittyva huomioni on, etta paikka vilisee lapsia. Kolmas jarkyttavan kiehtova seikka liittyen ihmisiin ja elaimiin on, etta ihmiset syovat taalla aivan kaikkia muita luomakunnan elioita. Pysahdyimme kahdesti ruokaostoksille. Ensimmaisella kerralla etupenkin nainen osti lankaan pujotettuja elavia jattilaisheinasirkkoja. Toisella kerralla kojun valikoimasta loytyi orava turkkeineen, rastas hoyhenineen, seka nyljetty ja savustettu rotta.

Heti ensiaistimalta Luang Prabang vaikuttaa mukavalta paikalta ja tein paatokseni katkaista matkanteko yhdeksi paivaksi taalla. Muutenkin yhteensa viisitoista tuntia vuoristoteita kahden paivan aikana on ottanut veronsa.

Lähettänyt Antti Poikola : torstaina, elokuuta 26, 2004 klo: 5:02 ap.

22.8.2004 Kohti etelaa

Kamat kasaan jalleen kerran ja kyytia etsimaan. Mitaan varsinaista bussiasemaa ei tassa kylassa ole, mutta muutaman kyselyn jalkeen minulle osoitettiin paikka tien pientareelta, jossa minun tuli odottaa. Aikani istuttua bussi tuli. Tein pikaisen vertailun ja totesin linjurin ikkunassa olevien kiinamerkkien muistuttavan riittavissa maarin ja opaskirjastani loytyvien "Menglaa" tarkoittavia merkkeja.

Tuhannen mutkan jalkeen, kun olimme ylittaneet vuoria ja lavistaneet viidakkoa saavuimme Menglaan. Alkuperainen suunnitelmani oli yopya taalla, mutta syotyani tunsin itseni riittavan voimakkaaksi jatkamaan matkaa ja paatin pyrkia Laosin puolelle jo tanaan. Rahanvaihto pankissa ei onnistunut, mutta vimmatun piirtelyn ja sanakirjan selailun jalkeen ymmarsin, etta rajalla olisi viela mahdollisuus vaihtaa lao-rahaa. Koko puolentoista tunnin ajan, jotka vietinb Menglassa oli yksi polkupyoraileva perskarpanen kimpussani. Han olisi tarjonnut niin rahanvaihtoa, hotellia, ruokapaikkaa, kyytia, kuin kiinankielen opetustakin. Vihdoin loysin tarvitsemani, eli "bad mandarin" osion sanakirjastani.

Samassa bussissa matkalla raja-asemalle oli myos yksi japanilainen turisti. Mo Han (suomeksi raja-asema) kyla on yksi valtaisa rakennustyomaa keskella trooppista periferiaa. Heti bussista astuttuamme hyokkasi kimppuumme lauma keskenaan kilpailevia mustan porssin rahanvaihtajia. Tingin kurssiksi 1300 Kipia yhdella Yuanilla ja vaihdoin kaikki jaljella olevat 290 kiinanrahaani. Rahanvaihtaja kaiveli tovin laukkuaan ja lykkasi minulle noin kymmenen sentin pinon seteleita. Tietoisena toedennakoisesti meneillaan olevasta linssinviilauksesta otin setelit kauniiseen kateeni ja aloin laskea. Ensimmaisella kerralla summasta puuttui vain vahan vajaa puolet. Sain toisen paksun nivaskan rahaa, jonka jalleen vajaus oli enaa reilut parikymmenta tuhatta. Kun lopulta sain haluamani 377 tuhatta kipia tuhannen ja kahdentuhannen seteleina oli koko toimitukseen kulunut lahemmas kolme varttia.

Rajaviranomaiset sitten puolestaan ilmoittivat ykskantaan, etteivat voi paastaa meita enaa tanaan rajalle, koska Laosin puolen raja-asema on jo suljettu. Onneksi japsi oli jattanyt muutaman Yuanin taskunpohjalle, etta saimme sentaan katon paamme paalle viimeiseksi yoksi Kiinassa. Omat kolikkoni riittivat hadintuskin yhteen annokseen paistettua tomaattia kananmunan kera. Tomaattiannosta nautiskellessani jututin australialaista tyttoa, joka oli paattanyt pyorailla Pekingista Melbourneen.

Lähettänyt Antti Poikola : tiistaina, elokuuta 24, 2004 klo: 3:15 ip.